Jos tästä ilmastonmuutoksesta jotain hyvää pitää sanoa, niin kiitos lumenpuutteesta. Toki on pimeätä puutiaisen peräpäässä, mutta mikä nautinto, kun ei tarvitse palella tai liukastella. Valon määräkin lisääntyy tässä vaiheessa jo puoli tuntia viikossa.
En ole mitenkään innostunut vesisateessa tarpomisesta, mutta mieluummin vettä kuin räntää. Ehkä voimme sitten hamassa tulevaisuudessa autopaikallemme parkkeerata soutuveneen. Tai sitten voimme ryhtyä jeesuksiksi, kävelemme vetten päällä.
Nonnih. Eipä viisastella. Mutta kun pakko on vähän keventää tunnelmaa, ettei ihan ole maansa myynyt meininki. Työ nutistaa. Vaikka miten tahtoisin tehdä työni hyvin, niin se ei vain ole mahdollista. Juosten kustu on uusi intiaaninimeni.
tiistai 14. tammikuuta 2020
lauantai 11. tammikuuta 2020
Mikä se memory lane nyt suomeksi onkaan?
Paikkasin farkkujamme, yhdet Hänen ja kahdet minun. Olen oppinut käyttämään sellaista vanhaa poljettavaa Singeriä joskus kääpiönä. Koneella oli temppunsa, mutta varsin luotettava se oli. Ei ollut muovia, vain rautaa tai puuta. Perheemme oli varsin varaton, jos halusin muodin mukaiset tiukat farkut, kavensin ne itse. Jos ne ainoat menivät rikki, korjasin ne.
Kun kerroin Hänelle, että sain farkut tai mitkä tahansa housut ja yhden paidan kerran vuodessa syksyllä, jotenkin hän ei muistanut perheolosuhteitani. Hän kysyi, olivatko vanhempani saitoja. Taisin järkyttyä kysymyksestä. Iski hirveä itkukohtaus ja piti mennä kylpyhuoneeseen vollottamaan hetkeksi. Mykistyminen on jännä laji, ei edes puolustautua voi - tai edesmenneitä puolustaa.
Siitä huolimatta, että isäni oli väkivaltainen alkoholisti, joka joi palkkansa tai juotatti sen kavereillaan, vanhempani olivat uskomattoman vieraanvaraisia jopa silloinkin kun rahaa ei ollut. He vastaanottivat serkkuni, sisarustensa lapset meille loma-aikoina Yleensä ruokana oli perunaa ja jatkettua kastiketta. Ketään ei pakotettu syömään. Pulla oli äidin tekemää ja tuoretta. Jos herkkuja oli, ne jaettiin kaikille. Jos isäni sattui sille tuulelle, karkuun juoksivat myös serkut.
Vanhempani takasivat myös sisarustensa velkoja ja vekseleitä. Vain äidin nuorin sisar mokasi. Muillakin sukulaisilla tai kavereiden vanhemmilla se oli varmaan lähellä siinä yleisessä 70-80-luvun vekselikierteessä. Äidin siskon virhettä kannan edelleen sormessani äidin jäämistöstä minulle siirtyneenä kivisormuksena, jonka pikkusisko antoi äidilleni, kun ei velkaansa voinut maksaa. Ei varmaan ollut hintansa väärti, mokoma 70-lukuinen kullitettu huitunut rimpula, mutta sisko antoi aarteensa ja elätti hetken sillä rahalla yksinhuoltajana varsin vaativan lapsensa. (Kultaahan se on, ametisti kivenä ja nätti.)
Takaisin tähän päivään. Tietenkin Hän pyysi anteeksi. Tietenkin jatkoin paikkaamistyön loppuun. Olen vahvan oloiseksi ihmiseksi joissain asioissa ällöttävän hauras, etenkin minut saa pois tolaltaan ajatus siitä, että vanhempani olisivat niissä vähissä oikein tekemissään asioissa mokanneet. Niitä on varsin vähän. Mutta kiitos köyhyyden, osaan uskomattoman paljon asioita. Niin kuin farkkujen paikkaamisen.
Kun kerroin Hänelle, että sain farkut tai mitkä tahansa housut ja yhden paidan kerran vuodessa syksyllä, jotenkin hän ei muistanut perheolosuhteitani. Hän kysyi, olivatko vanhempani saitoja. Taisin järkyttyä kysymyksestä. Iski hirveä itkukohtaus ja piti mennä kylpyhuoneeseen vollottamaan hetkeksi. Mykistyminen on jännä laji, ei edes puolustautua voi - tai edesmenneitä puolustaa.
Siitä huolimatta, että isäni oli väkivaltainen alkoholisti, joka joi palkkansa tai juotatti sen kavereillaan, vanhempani olivat uskomattoman vieraanvaraisia jopa silloinkin kun rahaa ei ollut. He vastaanottivat serkkuni, sisarustensa lapset meille loma-aikoina Yleensä ruokana oli perunaa ja jatkettua kastiketta. Ketään ei pakotettu syömään. Pulla oli äidin tekemää ja tuoretta. Jos herkkuja oli, ne jaettiin kaikille. Jos isäni sattui sille tuulelle, karkuun juoksivat myös serkut.
Vanhempani takasivat myös sisarustensa velkoja ja vekseleitä. Vain äidin nuorin sisar mokasi. Muillakin sukulaisilla tai kavereiden vanhemmilla se oli varmaan lähellä siinä yleisessä 70-80-luvun vekselikierteessä. Äidin siskon virhettä kannan edelleen sormessani äidin jäämistöstä minulle siirtyneenä kivisormuksena, jonka pikkusisko antoi äidilleni, kun ei velkaansa voinut maksaa. Ei varmaan ollut hintansa väärti, mokoma 70-lukuinen kullitettu huitunut rimpula, mutta sisko antoi aarteensa ja elätti hetken sillä rahalla yksinhuoltajana varsin vaativan lapsensa. (Kultaahan se on, ametisti kivenä ja nätti.)
Takaisin tähän päivään. Tietenkin Hän pyysi anteeksi. Tietenkin jatkoin paikkaamistyön loppuun. Olen vahvan oloiseksi ihmiseksi joissain asioissa ällöttävän hauras, etenkin minut saa pois tolaltaan ajatus siitä, että vanhempani olisivat niissä vähissä oikein tekemissään asioissa mokanneet. Niitä on varsin vähän. Mutta kiitos köyhyyden, osaan uskomattoman paljon asioita. Niin kuin farkkujen paikkaamisen.
sunnuntai 5. tammikuuta 2020
Ihana pitkä viikonloppu
Vaikka Hän on maansa myynyt suomalaisen jääliukupotkukiekkokuvioluistelu-tiimin huonon pelimenestyksen takia, on kuluva viikonloppu muuten ollut rakkauden ja rauhan täyteistä aikaa. Kun ei ole kiire, niin kerkeää huomioida toisen paremmin. Ja kun Hän hoitaa kotihommat viikolla, voimme keskittyä paremmin yhdessäoloon viikonloppuisin.
Perjantaina Jätti pistäytyi ruoka-aikaan paikalla, onneksi liha-papu-herneproteiini-bolognese ja pasta ovat edullista ja täyttävää evästä. Olen miettinyt, että pikkuhiljaa siirrymme enemmän kasvisproteiinin suuntaan. Ei niin, että meistä kokonaan kasvissyöjiä tulisi välittömästi, mutta vähennämme eläinperäistä.
Lauantaina kuusenpurkamisen päälle katsastimme bänditarjontaa. Mikään ei kuitenkaan herättänyt mielenkiintoamme, sovimme kuitenkin parin viikon päähän ulkoiluretken Tavastialle, kun Peer Güntin vanhat herrat sattuvat siellä rämistelemään. Jos vaikka kerran kuukaudessa pääsee jonkun aktin livenä näkemään, niin se riittää tyydyttämään hippajalkani vipatuksen.
Tänään ajattelin käydä ostoshelvetin yläkerrassa, kunhan ensin käymme moikkaamassa Hänen äitiään loppusijoituskohteessa. Joulun jälkeisen sunnuntain luulisi olevan turvallista aikaa tehdä muutamia kosmetiikka- ja kodintavarahankintoja. Sen lisäksi haikailen sellaisten verkkokorisysteemien perään. Säilytystila on aina kortilla. Ja jos vaikka vähän kävelyllä kävisimme valoisan aikaan. Sekin olisi mukavaa.
Ihanaa on ajatella, että vielä saan kyyhöttää kotosalla maanantain. Ihanaa, että edessä on lyhyt työviikko. Onneksi edes yksi kollega saapuu töihin. Jää vain kahden tuuraaminen minun kontolleni. Ehkä selviän tästäkin. Kunpa jaksaisin etsiä sopivia avoimia paikkoja, mutta kun itseluottamus ja jaksaminen ovat nutistuneet, niin kovin se on vastenmielistä.
Perjantaina Jätti pistäytyi ruoka-aikaan paikalla, onneksi liha-papu-herneproteiini-bolognese ja pasta ovat edullista ja täyttävää evästä. Olen miettinyt, että pikkuhiljaa siirrymme enemmän kasvisproteiinin suuntaan. Ei niin, että meistä kokonaan kasvissyöjiä tulisi välittömästi, mutta vähennämme eläinperäistä.
Lauantaina kuusenpurkamisen päälle katsastimme bänditarjontaa. Mikään ei kuitenkaan herättänyt mielenkiintoamme, sovimme kuitenkin parin viikon päähän ulkoiluretken Tavastialle, kun Peer Güntin vanhat herrat sattuvat siellä rämistelemään. Jos vaikka kerran kuukaudessa pääsee jonkun aktin livenä näkemään, niin se riittää tyydyttämään hippajalkani vipatuksen.
Tänään ajattelin käydä ostoshelvetin yläkerrassa, kunhan ensin käymme moikkaamassa Hänen äitiään loppusijoituskohteessa. Joulun jälkeisen sunnuntain luulisi olevan turvallista aikaa tehdä muutamia kosmetiikka- ja kodintavarahankintoja. Sen lisäksi haikailen sellaisten verkkokorisysteemien perään. Säilytystila on aina kortilla. Ja jos vaikka vähän kävelyllä kävisimme valoisan aikaan. Sekin olisi mukavaa.
Ihanaa on ajatella, että vielä saan kyyhöttää kotosalla maanantain. Ihanaa, että edessä on lyhyt työviikko. Onneksi edes yksi kollega saapuu töihin. Jää vain kahden tuuraaminen minun kontolleni. Ehkä selviän tästäkin. Kunpa jaksaisin etsiä sopivia avoimia paikkoja, mutta kun itseluottamus ja jaksaminen ovat nutistuneet, niin kovin se on vastenmielistä.
keskiviikko 1. tammikuuta 2020
Tuoreen vuoden ensimmäinen ilta
Synnyinkuntani on jälleen joutunut osaksi fyysisesti suurempaa kokonaisuutta. Nyt Nurmes natusteli Valtimon. Varsin ymmärrettävää, väkimäärältään pienten kuntien on parempi hakea naapureista voimaa, vaikka tietysti tahtoisin voittaa lotossa ja pelastaa koko seudun. Olisi ihanaa ostaa sieltä iso kiinteistö, perustaa puuhastelupaikka, jossa ruokkia ja majoittaa ystäviä ja vieraita ilman pelkoa, että projektin pitäisi tuottaa mitään.
Vuodenvaihde meni ilman lupauksia. Ehkä yritän olla kärsivällisempi kanssaeläjien kanssa. Ja pitää yhteyttä ystäviin muuallakin kuin naamakirjassa. Koska sellaisia ihania minulla on, yhdeltä kun nau'uin blogikirjoitusta, sain ihan oman, kauniin sellaisella rosoisen ihanalla tavalla kuin Tyttö vain osaa.
Vietimme illan pääosin kahdestaan. Tein improvisoitua perunasalaattia (unohdin suolakurkun, korvasin ne omenalla, tuoreella basilikalla, jalopenoilla ja vihreillä oliiveilla), pannukasviksia ja makkaralajitelman. Hänen poikansa, Jätti, kävi syömässä ennen kuin hiipi omille menoilleen. Me kuuntelimme kovenevaa pauketta, muttemme vaivautuneet edes ulos lähtemään. Vaarana ovat aina holtittomat ampujat ja harhautuneet raketit. Ei kyllä tekisi yhtään pahaa kieltää tulitteiden käyttöä perusihmisiltä.
Rauha elämässämme on ihanaa. Elämä on muutenkin mahdottoman mukavaa. En tästä luopuisi isolla rahallakaan, en millään oikeasti. Toivottavasti ei tarvisekaan!
Vuodenvaihde meni ilman lupauksia. Ehkä yritän olla kärsivällisempi kanssaeläjien kanssa. Ja pitää yhteyttä ystäviin muuallakin kuin naamakirjassa. Koska sellaisia ihania minulla on, yhdeltä kun nau'uin blogikirjoitusta, sain ihan oman, kauniin sellaisella rosoisen ihanalla tavalla kuin Tyttö vain osaa.
Vietimme illan pääosin kahdestaan. Tein improvisoitua perunasalaattia (unohdin suolakurkun, korvasin ne omenalla, tuoreella basilikalla, jalopenoilla ja vihreillä oliiveilla), pannukasviksia ja makkaralajitelman. Hänen poikansa, Jätti, kävi syömässä ennen kuin hiipi omille menoilleen. Me kuuntelimme kovenevaa pauketta, muttemme vaivautuneet edes ulos lähtemään. Vaarana ovat aina holtittomat ampujat ja harhautuneet raketit. Ei kyllä tekisi yhtään pahaa kieltää tulitteiden käyttöä perusihmisiltä.
Rauha elämässämme on ihanaa. Elämä on muutenkin mahdottoman mukavaa. En tästä luopuisi isolla rahallakaan, en millään oikeasti. Toivottavasti ei tarvisekaan!
sunnuntai 29. joulukuuta 2019
Ärhäkkä-surku-nuuppa
Juuri kun sain edellisen kirjoituksen valmiiksi, pääsimme maistelemaan parisuhteen nurjempaa puolta.
Kaikki alkoi jo aamulla, Hän ei saanut unta, migreeni piti hereillä, herätti vahingossa minut töihinlähtöaamuheräämisaikaan. Kun nukahdin onneksi reiluksi tunniksi uudelleen, herätessäni huomasin Hänen vihdoin nukahtaneen. Ajattelin, että minulla olisi aamupäivä aikaa puuhata kotihommat pois alta. Hän valitettavasti heräsi liian vähillä unilla, pääkipuisena ja ärtyneenä. Minun "vaatimukseni" tai puuhasteluni aiheuttivat kiusaantunutta ähinää ja ärtynyttä tuhahtelua. Se taas ei ole mitenkään omiaan lisäämään minun, vanhan ilmanpainemittarin riemua.
Yritin kyllä kovasti. Olin hiljaa, tein omiani, lämmitin saunan, mutta sanattomasta paheksunnasta sain kuitenkin osani. Päätin sitten vetäytyä buduaarimme puolelle, jospa Hän siitä rauhoittuisi ja jospa osaisin minä pitää pääni kiinni. Jospa Hän saisi vaikka pienet päiväunet, mietin, uni yleensä parantaa oloa. Jos taas kysymys olisi pieleen menneestä lääkityksestä, niin ainoa, joka sitä voi korjata, on Hän itse.
Minulla oli iltasuunnitelma valmiina. Aioin lukea joulupukin tuomaa kirjaa, tuhota loput jouluruokarippeet suolaiseen piirakkaan ja tutkaista, tuleeko telkkarista Midsommer Murders-jaksoa. Ei Hänen ahdistustaan loputtomiin kestä, niin kuin ei kestä minun äkäilyänikään. Kummankaan ei vain kannata lähteä toisen olotilaan mukaan, silloin yleensä aikaansaadaan lyhytaikainen kolmas maailmansota. Onneksi sitä ennen tällä kertaa tunnelma vapautui, hän kertoi, mistä kiukku/ murjotus johtui, masennushan se siellä päätään nosteli.
Ei meillä aina ruusuilla tanssita, mutta siitä huolimatta rakastetaan. Rakastetaan vain vähän kauempaa ja väljemmin. Yritämme antaa siimaa.
Kaikki alkoi jo aamulla, Hän ei saanut unta, migreeni piti hereillä, herätti vahingossa minut töihinlähtöaamuheräämisaikaan. Kun nukahdin onneksi reiluksi tunniksi uudelleen, herätessäni huomasin Hänen vihdoin nukahtaneen. Ajattelin, että minulla olisi aamupäivä aikaa puuhata kotihommat pois alta. Hän valitettavasti heräsi liian vähillä unilla, pääkipuisena ja ärtyneenä. Minun "vaatimukseni" tai puuhasteluni aiheuttivat kiusaantunutta ähinää ja ärtynyttä tuhahtelua. Se taas ei ole mitenkään omiaan lisäämään minun, vanhan ilmanpainemittarin riemua.
Yritin kyllä kovasti. Olin hiljaa, tein omiani, lämmitin saunan, mutta sanattomasta paheksunnasta sain kuitenkin osani. Päätin sitten vetäytyä buduaarimme puolelle, jospa Hän siitä rauhoittuisi ja jospa osaisin minä pitää pääni kiinni. Jospa Hän saisi vaikka pienet päiväunet, mietin, uni yleensä parantaa oloa. Jos taas kysymys olisi pieleen menneestä lääkityksestä, niin ainoa, joka sitä voi korjata, on Hän itse.
Minulla oli iltasuunnitelma valmiina. Aioin lukea joulupukin tuomaa kirjaa, tuhota loput jouluruokarippeet suolaiseen piirakkaan ja tutkaista, tuleeko telkkarista Midsommer Murders-jaksoa. Ei Hänen ahdistustaan loputtomiin kestä, niin kuin ei kestä minun äkäilyänikään. Kummankaan ei vain kannata lähteä toisen olotilaan mukaan, silloin yleensä aikaansaadaan lyhytaikainen kolmas maailmansota. Onneksi sitä ennen tällä kertaa tunnelma vapautui, hän kertoi, mistä kiukku/ murjotus johtui, masennushan se siellä päätään nosteli.
Ei meillä aina ruusuilla tanssita, mutta siitä huolimatta rakastetaan. Rakastetaan vain vähän kauempaa ja väljemmin. Yritämme antaa siimaa.
lauantai 28. joulukuuta 2019
Nostalginen puuskaus
Joskus aina välillä, aika usein, kaipaan Blogilistaa, jossa sai julkistaa bloginsa osoitteen. Listan avulla löysin paljon erilaista luettavaa. Hakusanoilla saattoi hakea sitä sun tätä. Haircuttia. Aina löytyi jotain uutta. Sitten tuli kamala iso raha, osti ja tuhosi senkin. Blogistania. Ikävöin Blogilistaa, mutta en omaa silloista oloani.
Yksinäisyyden takia aikoinaan kirjoittamaan ryhdyin alkuvuodesta 2005. Olin yksin ihmissuhteen raunioilla, ei enää ollut mitään menetettävää. Elämän kulku pelotti. Kuolemaakin pelkäsin usein, joskus taas toivoin. Taisin olla seuraa vailla ja ajattelin, että jos jotain sattuu, niin jää tapahtuneesta joku jälki.
Kamala oli kirjoitusten aihe, hirveätä ajatella, ettei minulla ollut yhtään ystävää, ei ketään kenelle kertoa. Mutta bloggaamisen kautta löysin ystävällismielisiä ihmisiä, sain kannustusta ja vihdoin rohkeutta ja taloudellista apua pakoon. Tänään niitä ystävällisimielisiä ihmisiä olisi tavattavissa Vanhan Blogistanian pikkujoulussa jossain päin Helsinkiä. Minulla ei valitettavasti ole taloudellista mahdollisuutta osallistua, mutta varmasti kohotan maljan menneisyydelle ja ihanille ihmisille.
Kummallista on, etten enää osaa olla kirjoittamatta. Jäi levy päälle. Tämä on Hänelle ja minulle päiväkirja, kirjoitan, että muistaisimme. Ja että jälkeenjäävä etenkin muistaisi, koska kuolemattomuuden mielikuva on ainakin minun ajatusmaailmastani jo haihtunut.
Mutta mitäs muuta? Helvetin Martta minussa kehuskelee; olen sulattanut maanantaipäivän kappaleeni, jääkaappipakastimen, joka kehittää jääkaappiosan takaseinään viisisenttisen jääkerroksen. Apuna käytin hiustenkuivaajaa, se kannattaa muistaa, koska tuskin olisi shou vieläkään ohi ilman apuvälinettä. Sen lisäksi siivosin uunin tauksen ja liottelen parhaimmillaan liesituulettimen metallisuodatinta ruokasooda-etikka-kuuma vesi-haudassa. Hän siivosi jälleen kerran jo perjantaina. Nyt saa vuosi vaihtua, vanha lika on siivottu pois.
Yksinäisyyden takia aikoinaan kirjoittamaan ryhdyin alkuvuodesta 2005. Olin yksin ihmissuhteen raunioilla, ei enää ollut mitään menetettävää. Elämän kulku pelotti. Kuolemaakin pelkäsin usein, joskus taas toivoin. Taisin olla seuraa vailla ja ajattelin, että jos jotain sattuu, niin jää tapahtuneesta joku jälki.
Kamala oli kirjoitusten aihe, hirveätä ajatella, ettei minulla ollut yhtään ystävää, ei ketään kenelle kertoa. Mutta bloggaamisen kautta löysin ystävällismielisiä ihmisiä, sain kannustusta ja vihdoin rohkeutta ja taloudellista apua pakoon. Tänään niitä ystävällisimielisiä ihmisiä olisi tavattavissa Vanhan Blogistanian pikkujoulussa jossain päin Helsinkiä. Minulla ei valitettavasti ole taloudellista mahdollisuutta osallistua, mutta varmasti kohotan maljan menneisyydelle ja ihanille ihmisille.
Kummallista on, etten enää osaa olla kirjoittamatta. Jäi levy päälle. Tämä on Hänelle ja minulle päiväkirja, kirjoitan, että muistaisimme. Ja että jälkeenjäävä etenkin muistaisi, koska kuolemattomuuden mielikuva on ainakin minun ajatusmaailmastani jo haihtunut.
Mutta mitäs muuta? Helvetin Martta minussa kehuskelee; olen sulattanut maanantaipäivän kappaleeni, jääkaappipakastimen, joka kehittää jääkaappiosan takaseinään viisisenttisen jääkerroksen. Apuna käytin hiustenkuivaajaa, se kannattaa muistaa, koska tuskin olisi shou vieläkään ohi ilman apuvälinettä. Sen lisäksi siivosin uunin tauksen ja liottelen parhaimmillaan liesituulettimen metallisuodatinta ruokasooda-etikka-kuuma vesi-haudassa. Hän siivosi jälleen kerran jo perjantaina. Nyt saa vuosi vaihtua, vanha lika on siivottu pois.
 |
| Älkää ostako Rosenlew-jääkaappipakastinta. Tässä murtuvat myös muoviosat. |
keskiviikko 25. joulukuuta 2019
Valoa kohti
Aatto sujui erinomaisesti. Menun suunnittelin jo joskus marraskuussa työmatkan aikana, siinä kun on aikaa ajatella. Toteuttamisen aloitin jo aatonaattona - keittelin kastikkeen kasviksista, viinistä, paseeratusta tomaatista ja sinihomejuustosta. Hieno maku, eikä edes kovin epäterveellistä. Kuorin perunatkin valmiiksi kylmään veteen odottamaan. Rakensin lihapiirakat, pasteijat sekä joulutortut. Keli suosi, parveke toimi kylmiönä.
Tiistaiaamuna aloitin jälkiruualla, pullavanukkaan jälkeen työnsin poroparan uuniin hukutettuani sen kasviksiin ja punaviini-lihaliemiseokseen. Siellä Petteri vietti aikaa 4 tuntia, tuli murean herkullinen kaveri.
Kävimme alkuiltapäivästä kahvilla Hänen äitinsä luona Pakilakodissa. Muori tuntee hädintuskin poikansa, lapsenlapsista hän vain kysyi, että mitä nuo pojat täällä tekevät ja että ei saa tuijottaa. Minuun hän suhtautuu suhteellisen myötämielisesti, jaksan reilun tunnin verran pelata mukavaa ja höpötellä kivoja. Yritän ilahduttaa dementikkoa sen, minkä osaan. Valitettavasti häntä ei enää kannata kotiin ottaa juhlapyhiksi, me emme osaa hoitaa häntä eikä rullatuoli mahdu meille, tilaa ei vaan ole.
Joimme mukaan pakkaamani torttukahvit muorin huoneessa, piknik-hetki Pakilakodissa. Juttelimme hetken, Hän otti kuvia äidistä ja pojistaan. Sitä kun on vaikea arvailla, kuinka kauan muori vielä elävien kirjoissa keikkuu. Toivottavasti useita vuosia, ettei tarvitse perintöasioita ryhtyä setvimään.
Kotiin päästyämme viimeistelin aterian, tein muusin, lämmitin kastikkeen, paistelin esikeitetyt kasvikset pannulla ja leikkasin paistin. Sitten istuimme pöytään. Tunnelma oli leppoisa, kukaan ei äkäillyt tai hermostunut. Kaikkea oli, mutta ei yhtään perinteistä jouluevästä. Vähän toista kuin lapsuudenkodin jouluateriat, melkein voisin nykyään väittää pitäväni perhejuhlista. Joulusta yksin olen nauttinut jo useita vuosia. Valon juhlaa on kiva viettää.
Hänen nuorempi poikansa jakoi lahjat jälkiruuan päälle. Niitäkin oli harvinaisen järkevä määrä ja vain tarpeellisia, enimmäkseen hygieniatuotteita ja vaatteita. Loppuilta meni nykyajan leirinuotiolla, tvn ääressä. Itse tosin keskityin lukuhommiin. Sen verran otti shoun lavastaminen voimille, että yhdentoista maissa olin valmis unille.
Tänään on Ice Age- ja muiden lastenelokuvien aika. Huomenna roolipelataan. Perjantain työpäivä pelottaa, mutta aion selvitä siitäkin. Tämä rauha on niin lähellä täydellistä kuin on mahdollista. Se auttaa yli vaikeiden asioiden. En olisi uskonut, että toisen tuoma turva kantaa näin ihmeellisesti. Rakkaus on kummallinen asia, siihen voisi tottua.
Tiistaiaamuna aloitin jälkiruualla, pullavanukkaan jälkeen työnsin poroparan uuniin hukutettuani sen kasviksiin ja punaviini-lihaliemiseokseen. Siellä Petteri vietti aikaa 4 tuntia, tuli murean herkullinen kaveri.
Kävimme alkuiltapäivästä kahvilla Hänen äitinsä luona Pakilakodissa. Muori tuntee hädintuskin poikansa, lapsenlapsista hän vain kysyi, että mitä nuo pojat täällä tekevät ja että ei saa tuijottaa. Minuun hän suhtautuu suhteellisen myötämielisesti, jaksan reilun tunnin verran pelata mukavaa ja höpötellä kivoja. Yritän ilahduttaa dementikkoa sen, minkä osaan. Valitettavasti häntä ei enää kannata kotiin ottaa juhlapyhiksi, me emme osaa hoitaa häntä eikä rullatuoli mahdu meille, tilaa ei vaan ole.
Joimme mukaan pakkaamani torttukahvit muorin huoneessa, piknik-hetki Pakilakodissa. Juttelimme hetken, Hän otti kuvia äidistä ja pojistaan. Sitä kun on vaikea arvailla, kuinka kauan muori vielä elävien kirjoissa keikkuu. Toivottavasti useita vuosia, ettei tarvitse perintöasioita ryhtyä setvimään.
Kotiin päästyämme viimeistelin aterian, tein muusin, lämmitin kastikkeen, paistelin esikeitetyt kasvikset pannulla ja leikkasin paistin. Sitten istuimme pöytään. Tunnelma oli leppoisa, kukaan ei äkäillyt tai hermostunut. Kaikkea oli, mutta ei yhtään perinteistä jouluevästä. Vähän toista kuin lapsuudenkodin jouluateriat, melkein voisin nykyään väittää pitäväni perhejuhlista. Joulusta yksin olen nauttinut jo useita vuosia. Valon juhlaa on kiva viettää.
Hänen nuorempi poikansa jakoi lahjat jälkiruuan päälle. Niitäkin oli harvinaisen järkevä määrä ja vain tarpeellisia, enimmäkseen hygieniatuotteita ja vaatteita. Loppuilta meni nykyajan leirinuotiolla, tvn ääressä. Itse tosin keskityin lukuhommiin. Sen verran otti shoun lavastaminen voimille, että yhdentoista maissa olin valmis unille.
Tänään on Ice Age- ja muiden lastenelokuvien aika. Huomenna roolipelataan. Perjantain työpäivä pelottaa, mutta aion selvitä siitäkin. Tämä rauha on niin lähellä täydellistä kuin on mahdollista. Se auttaa yli vaikeiden asioiden. En olisi uskonut, että toisen tuoma turva kantaa näin ihmeellisesti. Rakkaus on kummallinen asia, siihen voisi tottua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)