Elämä on pienestä kiinni, totesin aamulla lämmittäessäni sunnuntaista puuronjämää mikrossa. Saimme nimittäin perjantaina vihdoinkin hankittua mikrokuvun. Ei enää jatkuvaa mikron seinien pyyhkimistä, ei sotkua, etenkään ei tomaattitahroja. Ja pitkäänkö siinäkin meni? Reilu yhdeksän vuotta, kun avioliitosta karkasin, sinne jäi muutama muukin asia, ei vain se kirottu kupu.
Perjantaina oli ex-puolison 1 vuotiskuolinpäivä. Tyttärensä, tytärpuoleni, lähestyi minua loppuviikosta. Hänellä on tarve jutella ihmisten kanssa, jotka ovat hänen isänsä tunteneet. Siinä oli melkoisen myrskyisä suhde, molemmilla kova ääni, lyhyt pinna eikä juurikaan ymmärrystä toisiaan kohtaa siinä vaiheessa elämää. Tytär vielä näppärästi peluutti äitiään ja isäänsä toisiaan vastaan ja vaikka minä ihan oikeasti yritin tarjota oikeudenmukaisia ja kestäviä ratkaisuja, oli kuin olisin puhunut tuuleen, huutanut myrskyyn. Kamalaa aikaa.
Sain vihdoin hankittua myös pari väripurkkia. Eilen tuhosin yhden huonon paitani värjäysprosessin aikana, mutta hyvä tuli. Väri on tasainen, toistaiseksi jopa ihanan vaaleanharmaa. Tiedän harmaan hiipuvan parissa pesussa, mutta ehkä nyt väri on vielä lähempänä omaa hiusteni väriä ja voin lakata värjäämästä karvaani. Ovat nuo väriaineet nimittäin sellaisia myrkkyjä, että ei paremmasta väliä, en tahdo altistua niille yhtään enempää kuin on pakko. Nyt vaan pääni ympärillä leijailee se kamala hiusvärituoksupilvi. Sitä olisi kestettävä pari päivää, ennen kuin karvan voi pestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti