Kuten kaikki muutkin kynnellekykenevät valkokaulustyöntekijät, olen etätöissä kotona. Hän on pienoisissa vaikeuksissa omien töittensä kanssa, koska meillä on vain yksi yhteinen tila, olohuone, työtila, keittiö. Meillä on ovi kylpyhuoneeseen, liukuovet makuutilaan, ovi parvekkeelle ja ovi rappukäytävään.
Kaksi ensimmäistä päivää on takana, itse aloitan työt jo seitsemän aikaan, että pääsen rohmuamaan osani firman vpn:stä. Minun opeteltava pitämään taukoja, lounastauon kuitenkin olen ymmärtänyt pitää. Sähköposti laulaa, puheluita tulee varsin vähän. Jos vain aikaa on, ryhdyn etsimään ilmaisia verkkokursseja.
Jos työelämä tulee olemaan tällaista, voi tilan puute olla meidän kompastuskivemme. Kaksi kuukautta, ehkä puoli vuotta. Onneksi on kevät tulossa. Parveke lisää lähes viisi neliötä elintilaamme. Ja happea! Hengitysilmaa. Välillä minusta tuntuu, että meillä ei kunnolla ilma vaihdu.
Välillä taas kuulostelen itseäni, että onko tämä nyt sitä. Hän sairasteli reilun viikon pientä flunssaa, nyt se ilmeisesti on siirtymässä minuun. Pää jomottelee, kurkku tuntuu aralta. Lämpöä ei ole, ei yskitä. Jos tämä korona on, niin helpolla pääsen. Jos ei ole, niin suoraan sanottuna pelottaa ei vain omasta, vaan eniten Hänen puolestaan. Hän kun tupakoi. Se vähän ahdistaa.
Mutta muutenhan meillä on onnekas tilanne. Viihdymme keskenämme, minulta eivät ihan ensimmäiseksi työt lopu, meillä ei ole pieniä lapsia, Hänen äitinsä saatiin juuri palvelukotiin, eikä muori ole kotihoidon armoilla. Kotihoito oli hyvä, älkää ymmärtäkö väärin, mutta siinä on riskinsä, kun hoitajat kulkevat asunnosta toiseen.
Ps. Meidän lähi-Eilepa on ihana. Siellä on kaikkea, mitä en Pirsmasta perjantaina saanut. Ajattelin tehdä sinne retken huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti