Meillä on tunteiltu viime aikoina. Hän turhautuu vuoronperään äitinsä ja poikansa takia, minä taas tuskailen töitäni. Haemme toisistamme turvaa. Välillä on päästävä kainaloon, koska kosketus rauhoittaa molempia. Hän kutsuu minua kallioksi, minä Häntä elämäni valoksi. (On niitä ällöttävän lutuisia lempinimiä muitakin, mutta säilyttääkseni itsekunnioituksemme rippeet en niitä ryhdy tässä paljastamaan.)
Hivenen kummallista käytöstä naiselta, joka vielä neljä vuotta sitten vannoi, ettei koskaan luottaisi kehenkään eikä antaisi itseään tai ajatuksiaan koskaan kenellekään. Mutta kun ei ole mitään salattavaa - siis minun asioissani, ystävien tai työasiat tietenkin pysyvät omalla tontillaan. Ei tähän heti päästy, eikä matka ole ollut ruusuilla tanssia, mutta tilanne saa minut kohtalolle maukumaan, että miksi vasta nyt onnea tarjottiin. Niin kuin kohtalo vastaisi, nauraa vain partaansa ja toteaa, että olisin vaan onnellinen - kaikki eivät saa tätä koskaan.
Kiitos siitä. Kyllä kelpaa. Etenkin kun kaikki muu, mikä ei ole paskaa, on kusta. Työ on aivan hullun hommaa, välillä pelkään, että tuon stressin vapaa-ajalle. Välillä huomaan pinnani kiristyvän vapaa-aikana, pieniä napsahduksia. Välillä toivon sairastumista, välillä potkuja. Välillä sitten taas koen perusteetonta optimismia, toivon, että firma selviäisi, että saisin luvattua lisäkoulutusta. Eläkeikään nimittäin on vielä aikaa, pitää saada lisätaitoja ja tietoa, että voin kehittyä työssäni, ehkä saada vähän lisää palkkaakin, että meille jäisi edes siedettävä eläketoimeentulo. Se minua eniten elämässäni pelottaa ja motivoi.
Olen aika hauras kallio. Ajan rapauttama. Tarvitsen valoni, etten murene pimeässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti