Eilinen roolipelipäivä vei mehut raskaan työviikon päälle. Menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Herätessäni aamulla seitsemän maissa koin hetkellisen pirteyden puuskan, tiskasin ja katselin sisustusohjelmia. Nyt hetki on ohi. Pitänee myöntää, että työ imee voimani radikaalisti. Siellä pitää keretä tekemään joka päivä 100 prosenttia. Jonain päivinä enemmän olisi tarpeen. Onneksi viimeinenkin kollega saapuu lomaltaan huomenna, onneksi talvilomaani on enää kuusi viikkoa.
Jotain outoa väsymyksessäni kuitenkin on. En muista koskaan tällaista koneneeni. Fyysisesti kuitenkin olen terve. Veikkaan, että henkinen kapasiteettini on viimeksi eroaikaan ollut näin kovilla. Mutta aion selvitä. Etenkin kun ison pomon kanssa jutellessani hän ilmaisi, että minun kouluttamiseni on myös hänen mielessään. Jopa ihan sinne toivomani oppisopimuskoulutukseen saakka. Veikkaan, että kun saan teoriapohjan paikalleen tulen nauttimaan myös työstä toisella tavalla, voin kehittyä työn tarvisemalla tavalla. Tietekin sillä ehdolla, että firma säilyy hengissä.
Hän on päässyt omissa hommissaan eteenpäin. Jossain välissä tuli henkinen lukko, epävarmuus ja vermeetkään eivät olleet ihan kohdallaan, mutta nyt on ilaisin ollut vastassa iloinen musikantti. Tänään Hän matkaa bänditreeneihin, sieltä on yleensä kotiin tullut iloinen mies.
En jaksa olla ihmettelemättä, millainen rauha meillä on keskenämme. Ja hyvä niin. Muuten olisi vaikeata kestää ulkoa tulevat paineet: Hänellä poikansa ja äitinsä aiheuttamat, minulla taas työn. Minulla on ollut haavekuva harmoniasta, mutta rehellisyyden nimissä en tainnut koskan uskoa sellaista saavuttavani. Aloin uskoa sen olevan harhaa ja legendaa, mutta niinpä vain saimme sellaisen kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti