Onneksi olin ostanut lipareet meille jo joululahjaksi, Helsingin keikka nimittäin myytiin loppuun pari päivää ennen tapahtumaa. Circukseen mahtuu esitteen mukaan n. 1 500 henkilöä, mutta olisiko keikalle sitten ollut joku tuhatkunta lippua myytynä, kun vaikka se täynnä oli, ei tungos ollut tolkuton, kun sinne saakka vihdoin pääsimme.
Hän tekee lähtemisestä ja aikatauluista itselleen ongelman. Sitten kun on aikataulu, lähteminen jää viime tippaan, siitä taas seuraa tolkuton hosuminen ja kiroilu, vaikka lähdön aihe olisi miten mukava tahansa. Olen omalta puoleltani yrittänyt tehdä Hänenkin lähtemisestään mahdollisimman helppoa, mutta kaikessa en voi auttaa. Niinpä tällä kertaa jätin Hänet puhisemaan viime metreillä itsekseen. Kerroin käveleväni bussipysäkille odottamaan. Minulta nimittäin käpy taas menee sieraimeen tolkuttomasta kiireen tunnusta kävellessä. Mie en tahdo laukata kieli vyön alla.
Ja katso, strategia toimi. Bussi oli juuri tulossa, kun herra Tuulispää kirmaili loskan läpi pysäkille kereten bussiin optimaalisesti. Siitä vielä vaihdoimme junaan ja olimme keskustassa yhdeksän maissa. Jäivät valitettavasti lämppärit katsastamatta, mutta ideani onkin ajaa Hänet mukaan metallikansaan rauhallisesti. Tiistai-ilta auttoi paljon.
Kun muusikko kuuntelee muusikkoa, saa hän varmaan aivan toisenlaisia juttuja keikasta irti. Hän kohkasi tyylistä ja taidosta. Minä taas vedän tunteella, pitää sanoa, että Rotumarsu teki reilu vuosi sitten suuren palveluksen, kun tutustutti minut Deviniin. Ihanan vilpitön ja rehellinen ihminen, joka keikan alussa vitsaili omasta jännittämisestään. Lopussahan olimme kaikki kavereita keskenämme, hyvä, ettei rauhanpiirejä muodostettu ja käsikynkkää veivattu mukana laulaen hurmiossa.
Keikka oli mahtava. Olisi kannattanut olla paikalla. Melodiat olivat kohdallaan, poljento raskas, mutta tuplabasari loisti poissaolollaan. Jopa akustisia biisejä oli mahdutettu joukkoon. Älykästä musiikkia, älykkäästi esitettynä, sanoisin minä. Hän ihastui ikihyväksi, totesi keikan nousevan kevyesti kymmenn parhaan joukkoon. Ja huippukokemus se oli minullekin, kyllä taas hetken jaksaa.
On muuten syytä jaksaakin. Eilinen päivä töissä oli helvettiä. Olimme tiistaina kotona puolen yön jälkeen, siihen kun vielä hetken rauhotuin ennen unen tuloa, niin tuli taas todettua, että viisi tuntia unta on melkoisen vähän unta. Kollega on tietenkin sopivasti luottamushenkilökoulutuksessa, joten minä sitä askartelen hänenkin hommansa. Aamupäivällä mietin jälleen kerran, että kävelen ovesta ulos, enkä ikinä tule takaisin, tapahtui mitä tapahtui. Työtä on aivan liikaa. Mutta pakko jaksaa, pankkitili sanoo niin. Onneksi kahden päivän raadannan jälkeen saan edes viikon olla poissa Suolatehtaalta.
Musiikki saa minut onneksi vielä iloiseksi ja onnelliseksi. Etenkin kun voin jakaa sen Hänen kanssaan. (Puhumattakaan siitä, kun saa olla jonkun kainalossa keikalla - tuntuu ihan teini-ikäiseltä ja rakastuneelta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti