Toinen osa - Tukholmassa

Ihanassa hotellihuoneessamme olisimme voineet viettää vaikka koko illan romantillisesti kuherrellen keskenämme, mutta olimme sopineet serkkuni kanssa treffit, kun hänen työpäivänsä päättyi. Sain kerrankin sanoa klassisen lauseen puhelimessa, kun respan poika soitti ilmoittaakseen hänen saapuneen. Nauratti itseänikin lause ”Please, send her up.” Törkkäsin serkun kääpiölle tarkoitetun karamellipötkön ja serkulle löytämäni valkoisen teen hänen kätösiinsä, siinä olivat reissun ainoat tuliaiset. Muuten tuli ostettua vain käyttötavaraa (hyttiin muutama juoma, savukkeita, hotelliin pullollinen jallua), eivät enää laivatuliaisetkaan kovin edullisia ole, huomasin.

Ensin menimme syömään, aivan summamutikassa työnnyimme Kungsgatanilla vastaan tulleeseen Bistro Rigolettoon. Siellä sekä Hän että minä nautimme elämäni toiseksi parhaan bouillabaissen. Serkku närkki kuukauden erikoisuutta coq au viniä, mutta kertoi, että parempaakin oli saanut. Tarjoilu kuitenkin pelasi, eikä eväs alkujuomineen ja viineineen nyt niin tolkuttoman hintainen ollut kolmelta hengeltä, n. eur 170. Toki hampurilaispaikassa tai laitakaupungilla olisi saanut edukkaampaa evästä, mutta haloo, emme me olleet säästämään tulleet lomamatkallemme. Sitä paitsi serkkuseni taisikin sitten maksaa kaiken lopun juoman. Tuli poikettua useammassa baarissa, mutta onneksi serkkuni sai loppuillaksi seuraa lähempää kotoaan ja me könysimme taas hotelliin. Kävimme tosin Stureplanin reunasta 7elevenistä pari kolapulloa ja vielä yhden grillikuumankoiran, mikä lie maggarasämpylä ollut, kun Hänelle tuli mielihalu.

Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.

Vielä silpaisimme pienet uniunoset ennen kuin kahdentoista aikaan poistuimme kaupungille. Hitaasti käveleksimme halki kaupungin. Poikkesimme Vanhan kaupungin rannassa Miss Behave Barissa myöhäisellä lounaalla, tolkuttoman hyvänmakuinen burgeri ja kunnon kasa ranuja, äärettömän töykeä henkilökunta. Mieletön meteli, liikaa ihmisiä, en tahtonut edes saada maksettua, vaikka baarissa odotteli ihmisiä pöydän vapautumista. Voin luvata että se oli viimeinen kerta, kun kyseisessä baarissa tulen poikkeamaan, kiitos asiakaspalveluhaluttoman henkilökunnan. Jopa Hän huomasi, että kemiamme eivät kohdanneet.

Kun saavuimme satamaan, odotusaikaa jäi 15 minuuttia ennen kuin saimme check innin tehtyä ja toiset 15 minuuttia, niin pääsimme laivaan. Tällä kertaa meillä oli maailman pienin a-luokan ikkunallinen hytti. Arvatkaas vaan, ketkä nakottivat nenä kiinni ikkunassa taxfreesta haettujen aperitiivien kanssa aina päivälliseen saakka. Kyllä saaristo on kaunis, harmi, ettei meillä ole sinne mitään asiaa. Itämeri on kaunis paikka.

Buffetruokailu sujui yllättävän leppoisasti, saimme nautiskella rauhassa. Itse en edes pääruokiin koskenut, keskityin alkuruokiin ja jälkiruokiin. Sen päälle oli tarkoitus mennä takaisin hyttiin, mutta baarissa törmäsimme hauskaan pariskuntaan ja ihan vahingossa istuimme yli puolen yön baarissa. Onneksi kuitenkaan emme enää valomerkkiä nähneet, silti aamu oli tahmea ja tuli vaihdettua matkan ainoat kiukkusanatkin.

Onneksi Hänen ehdotuksestaan otimme satamasta taksin kotiin, emme kumpikaan olleet julkisten kavereita. Vaikka nukuttua tuli, silti matkailu väsyttää. Liikaa virikkeitä, valoja, värejä, ihmisiä, meissä kuitenkin piileskelee molemmissa se sosiaalinen erakko, joka kaipaa akkujen lataamista. Hän onnistui tuhoamaan kotona baarikaapin sisältöä siihen malliin, että minua alkoi jo rassamaan. Tuli vähän dejavu-tuntemuksia keväältä, onneksi ne eivät käyneet toteen, oli vain väsymyshumalainen mies, joka ei ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.

Se asia on kuitenkin jo käsitelty ja rauha on palannut. Muuten reissu sujui niin mainiosti, että tiedän ainakin löytäneeni mieleiseni matkaseuralaisen. Kunpa saisimme matkustaa vielä paljon yhdessä!

Risteilyretkeilyä

Takana on uskomattoman riemukas retki Tukholmaan. Loma on surullisen lyhyt ja kuluu aivan liian nopeasti, tuli taas todettua.

Torstai-iltapäivänä hyppäsimme laivaan. Meillä oli sellainen ikkunaton, mutta parisängyllinen hytti 9-kannella. Kävimme hetken istumassa pubissa, sitten siirryimme kaupan kautta aperitiiveille omaan rauhaamme.

No Namen yllätysmenu oli ihan säällinen, mieleen jäivät erityisesti punajuurihirssipuuro, häränhäntäkroketti ja grillattu kuha. Huonoa oli, ettei menua saanut kokonaan laktoosittomana, vain vähälaktoosisena. Jokin ruuista sisälsi sellaisen laktoosipläjäyksen, että Häneltä jäivät jälkiruuat nauttimatta. Harmitti, etenkin kun Hän joutui jättämään minut viimeistelemään päivällisen itsekseni. Niinpä jäivät jälkiruuat vähemmälle huomiolle.

Mutta kun hyttiin pääsin, tajusin minäkin kaipaavani unta. Päivä oli ollut jälleen pitkä ja niitä oli vielä pari edessä. Yhdentoista maissa vetelimme jo sikeitä puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ja pitihän sitä romantiikkaakin saada harrastettua. Aamulla oli kello soimassa, että aamupalalle kerkesimme. Sen otimme vakavissamme, tarkoitus oli jaksaa iltapäivälle saakka.

Ostimme liput Flygbusseniin, ajelimme suoraan Slussenille Abba-museoon. Melkoisen tyyriit liput olivat, kun otimme opastuskapulatkin mukaamme. Etukäteen ostettuna olisi tullut edullisemmaksi. Meillä vaan oli koko retken ajan ajatuksena, että sinne emme olleet säästämään tulleet.

Kolmisen tuntia museossa vierähti. Hieno kokemus, jälleen kerran huomasimme kiinnittävämme huomiota samoihin asioihin. Musiikki on hieno meitä yhdistävä kaveri. Rakastan sitä.

Virvoittavien juomien jälkeen päätimme kävellä hotellille, vaikka jalkani vähän kiukuttelikin. Menimme sitten mummovauhtia, mutta kun ei kiire ollut ja keli suosi, niin mikäs tuossa oli ruokahalua kasvattaessa.

Kerkesimme vielä hotellin naapurissa pistäytyä Bull and Bear pubissa jälleen sivistyneesti drinksuilla ennen kuin kello tuli kolme ja pääsimme huoneeseen. Ja millaisen huoneen saimmekaan! Pienen suloisen ullakkohuoneen, jossa oli supersöpö parveke. Kattonäkymä yli Tukholman! Siistiä ja kotoisaa, hotelli Kung Carl saa majoittaa meidät joskus toistekin.

Perjantaina ei vielä aurinko paistanut, mutta eipä satanutkaan.

***
Nyt unille. Työ taas tappaa minut. Jatkuu seuraavassa numerossa.

Viime hetki lyö

Kun on laiska ja saamaton ihminen, joutuu välillä toimimaan mukavuusalueensa ulkopuolella. Tänään on sellainen päivä.

Talven ainoiden pakkaspäivien aikaan kärsin henkisestä töidenjälkeisestä lamasta, enkä evääni heilauttanut jääkaapin suuntaan. Nyt sitten on pakko. En ole nimittäin kapistusta sulattanut pariin vuoteen - ja sen kyllä huomaa. Oli miten tahansa itsensä hoitava ja sulattava pakastin, niin nekin tarvitsevat sulatusta ja pesua joskus. Etenkin jos ylin laatikko ei meinaa enää ilman lievää väkivaltaa tulla ulos. Kohta se olisi entinen laatikko.

Onneksi jääkaappipakastimen sulattaminen ei ole fyysisesti raskasta. Kun tavarat on kanneltu ulos, voi vaikka istua kirjoittelemaan höpöjä blogiin ja kuunnella veden tiptiptippuvan hitaasti takaseinästä. Samalla voi vaikka harkita kahvinkeiton aloittamista (minähän sanoin, välillä olen laiska ja saamaton). Nuorna neitona tuli juotua vinaa samalla. Ehkä kahvi kuitenkin on nykyisessä ikäkierrossani viisaampi vaihtoehto.

Eilen tutkin risteilyretkilappusia, vähän matkakuume nousee. Satamaan kannattaa mennä varmaan ihan ajoissa. En edelleenkään pidä kiireestä. Serkkuseni ilmoittautui ja kyseli ohjelmasta. Häntä perheineen olisi kiva nähdä. Muuta ohjelmaa meillä ei sitten olekaan. Hattu pitäisi löytää kadonneen tilalle. Joku Minan näköinen ja edukas. Hän haaveilee rulettipöydästä. Onneksi suunnitelmamme ovat varsin säällisiä.

Uusintaluen Carl Hiaasenin Vihreätä Kuolemaa. Hienotkin kirjat katoavat muististani. Olin ihan oikeassa ennustaessani nuoruudessani, että vanhemmalla iällä voin ryhtyä lukemaan nuorena kasaamiani hyvien kirjojen listoja läpi uudelleen. Ja sitten dementikkona jotain yhtä ja ainoata kirjaa.

Tänään ei kuitenkaan lähdetä vielä minnekään, paitsi kellarikopin siivoustalkoisiin. Tai Hän kyllä lähtee illalla katsomaan potkupalloa poikain kanssa. Minusta tulee urheiluleski muutamaksi tunniksi. (Mitenhän mie osaan olla? Hyvin, ainakin telkkarin pidän kiinni.)

Lomalomanen

Ensimmäinen lomapäivä on alkanut hitaalla aamulla. Pesen toista koneellista pyykkiä samalla kun kuuntelen kotikonserttia. Hän virittelee vermeitään, että pääsisi jossain välissä äänittämään ensimmäiset demoversionsa. Sanoja vaan ei ole vieläkään, aihioita kyllä, mutta ei mitään varmaa suuntaa. Soitto kulkee kauniisti, sävyjä täynnä. Kunhan saan pyykin pestyä, vonkaan meidät ensin joen rantaan, ehkä myös kirjastoon. Huomenna voimme sulkeutua kellariin, kun ilma kerta huononee. Nyt on nautittava valosta.

Viikonloppu sujui leppoisasti. Rakkautta oli jälleen liikkeellä paljon. Kukaan ei koskaan ole tunnustanut rakkauttaan minulle kauniisti, suoraan, hellästi ja tarkoittaen jokaista sanaa. Sydän pakahtuu. Silti en vello missään vaaleanpunaisessa utupilvessä, ihan minä tukevasti taaperran maanpinnalla. Koska siellä tahdomme olla molemmat, pysytellä järjissämme, elää realistisesti, mutta onnellisena. Rakkaus on arkipäivän tekoja, emme me kuole toistemme puolesta, vaan elämme toistemme iloksi. Ihmeellinen luonto, en olisi uskonut, että tällaista on tarjolla minulle!

Lauantaina tapasin Ottoveljen Pirsmalla, lopetimme taloudellisen YYA-sopimuksemme. Hän sai oman tilin, oman luottokortin. Jo oli aikakin, mietin, että jo ihan soskun/ Kelan takia parempi, etten ole sotkeentunut Ottoveljen asioihin yhtään enempää. Puhelinliittymä on vielä minun nimissäni, siitäkin pitää jossain välissä päästä eroon, saada se siirrettyä hänelle itselleen. Kunto kasvaa, ei nyt ihan kohisten, ei kylkiluun poistosta noin vain toivuta, mutta lääkäri oli todennut vauhdin olevan nopeampi kuin tavallisesti. Hyvä aineenvaihdunta ja vankka peruskunto taustalla auttavat kummasti.

Hänen nuorempi lapsukaisensa kävi kylässä eilen. Pojat kävivät saunassa, tein sillä välin ruuan. Jälkiruuaksi tarjosin pullavanukasta, sinne upposivat torttumarmeladi ja pari hillonloppua. Sitten he tuijottivat hiihtoa, itse viihdytin itseäni kirjan kanssa. Yllättävän hyvin olen kestänyt kisoja, vain pari kertaa on meinannut tulla räyhä, kun melska ja huuto ovat olleet ylenpalttiset. Onneksi Hän ymmärtää silloin laskea volyymia. Onneksi Yle Areenasta näkee suurimman osan ohjelmista, jotka minua yleensä kiinnostavat. Niitä vain ei kovin monta ole. Nyt olen jostain ihmeen syystä ryhtynyt seuraamaan sunnuntaisin tulevaa Hanhiemoa. Sitä vaan on taas kovin vaikea tajuta, mitä suomentaja on ajatellut nimellä Naarasleijona.

Mut hei, kone pysähtyi. Nyt ulos. Siellä on Kevät, ei mikään Viimeinen Syksy.

Musiikin juhlaa

Tuli jälleen kerran todistettua, että minussa piileskelee pieni proge-eläin. Sellainen, joka pitää raskaan poljennon lisäksi melodiasta, koukeroista, vaihtelusta ja vilpittömästä mielestä. Siitä kaikesta, mitä Devin Townsend projekteineen edustaa.

Onneksi olin ostanut lipareet meille jo joululahjaksi, Helsingin keikka nimittäin myytiin loppuun pari päivää ennen tapahtumaa. Circukseen mahtuu esitteen mukaan n. 1 500 henkilöä, mutta olisiko keikalle sitten ollut joku tuhatkunta lippua myytynä, kun vaikka se täynnä oli, ei tungos ollut tolkuton, kun sinne saakka vihdoin pääsimme.

Hän tekee lähtemisestä ja aikatauluista itselleen ongelman. Sitten kun on aikataulu, lähteminen jää viime tippaan, siitä taas seuraa tolkuton hosuminen ja kiroilu, vaikka lähdön aihe olisi miten mukava tahansa. Olen omalta puoleltani yrittänyt tehdä Hänenkin lähtemisestään mahdollisimman helppoa, mutta kaikessa en voi auttaa. Niinpä tällä kertaa jätin Hänet puhisemaan viime metreillä itsekseen. Kerroin käveleväni bussipysäkille odottamaan. Minulta nimittäin käpy taas menee sieraimeen tolkuttomasta kiireen tunnusta kävellessä. Mie en tahdo laukata kieli vyön alla.

Ja katso, strategia toimi. Bussi oli juuri tulossa, kun herra Tuulispää kirmaili loskan läpi pysäkille kereten bussiin optimaalisesti. Siitä vielä vaihdoimme junaan ja olimme keskustassa yhdeksän maissa. Jäivät valitettavasti lämppärit katsastamatta, mutta ideani onkin ajaa Hänet mukaan metallikansaan rauhallisesti. Tiistai-ilta auttoi paljon.

Kun muusikko kuuntelee muusikkoa, saa hän varmaan aivan toisenlaisia juttuja keikasta irti. Hän kohkasi tyylistä ja taidosta. Minä taas vedän tunteella, pitää sanoa, että Rotumarsu teki reilu vuosi sitten suuren palveluksen, kun tutustutti minut Deviniin. Ihanan vilpitön ja rehellinen ihminen, joka keikan alussa vitsaili omasta jännittämisestään. Lopussahan olimme kaikki kavereita keskenämme, hyvä, ettei rauhanpiirejä muodostettu ja käsikynkkää veivattu mukana laulaen hurmiossa.

Keikka oli mahtava. Olisi kannattanut olla paikalla. Melodiat olivat kohdallaan, poljento raskas, mutta tuplabasari loisti poissaolollaan. Jopa akustisia biisejä oli mahdutettu joukkoon. Älykästä musiikkia, älykkäästi esitettynä, sanoisin minä. Hän ihastui ikihyväksi, totesi keikan nousevan kevyesti kymmenn parhaan joukkoon. Ja huippukokemus se oli minullekin, kyllä taas hetken jaksaa.

On muuten syytä jaksaakin. Eilinen päivä töissä oli helvettiä. Olimme tiistaina kotona puolen yön jälkeen, siihen kun vielä hetken rauhotuin ennen unen tuloa, niin tuli taas todettua, että viisi tuntia unta on melkoisen vähän unta. Kollega on tietenkin sopivasti luottamushenkilökoulutuksessa, joten minä sitä askartelen hänenkin hommansa. Aamupäivällä mietin jälleen kerran, että kävelen ovesta ulos, enkä ikinä tule takaisin, tapahtui mitä tapahtui. Työtä on aivan liikaa. Mutta pakko jaksaa, pankkitili sanoo niin. Onneksi kahden päivän raadannan jälkeen saan edes viikon olla poissa Suolatehtaalta.

Musiikki saa minut onneksi vielä iloiseksi ja onnelliseksi. Etenkin kun voin jakaa sen Hänen kanssaan. (Puhumattakaan siitä, kun saa olla jonkun kainalossa keikalla - tuntuu ihan teini-ikäiseltä ja rakastuneelta.)

Kasvukipuja

Loukkaantumisputkemme jatkuu. Tällä kertaa Hänelle tapahtui; kuului vain napsahdus Hänen noustessaan sohvalta. Solisluun kupeessa joku jänne tai lihas päätti vaihtaa äkillisesti paikkaa, nyt ovat sitten paikat kipeinä pitkään. Sen tiedän kokemuksesta. Olen jo tarjonnut tietämiäni keinoja hoitomuodoiksi: särkylääkettä kuurina, Voltarenia ja kaurapussi paikallishoitona. Kipu kuulemma säteilee aina jalkaan saakka, hermot ovat kummallinen järjestelmä.

Eilinen oli jo tuskaisa urheilukokemus, sitä vaan tuli liikaa. Olen onnellinen, että pääsen viikolla töihin lepuuttamaan hermojani. Olisin tahtonut katsoa sunnuntaina vaikka jotain hömppää, mutta aina sieltä tuli joku tärkeä, joka piti nähdä ihan livenä. Noh, tämä on sitä kompromissien tekemistä, minulla ei siitä kovin ole kokemusta. Ja sitä vaan kysyn, että koska on minun vuoroni. Voisin vaikka vuorollani pitää telkkaria kiinni, voisimme lukea yhdessä.

Olen iloinen, että helmikuu on ohi. Ehkäpä maaliskuussa alkavat kelit parantua ja saan houkuteltua Hänet ulos. Ainakaan lomaan ei enää ole kuin viikko. Sielläkin tosin ohjelmaa jo on. Hekumoin ajatuksella, että ensi maanantaina herätyskello ei soita sulosävelmäänsä, vaan saan herätä omaan tahtiini. Ei silti, unet ovat jälleen kerran hetkeksi lähes parantuneet, herään vain kerran yössä. Estrogeeniepäonneni jatkui, en saanut laastareita apteekista, piti siirtyä takaisin geeliin. Odotettavissa siis on, että unet pian vaihtelusta kärsivät ainakin hetkellisesti, kun elimistö totuttelee uuteen muotoon. Olisin oikeastaan pitänyt laastarista, se on huolettomampi kuin geeli. On sekin melkoista vehtaamista, mikä mahtaa olla se lääkeaine, jonka pulasta me keskiäkäiset naiset saamme kärsiä? (Kun se selitys aina on, että lääketehtaalla on pulaa jostain aineesta, etteivät he voi tehdä sitä ja tätä lääkettä.)

Luen parhaimmillaan Vikas Swarupin Syyllisten Seuruetta. Oikeasti kuvittelin jo lukeneeni teoksen, mutta jos olenkin kirjan joskus aloittanut, niin kesken se on jäänyt. Viihdyttävä kirja, samalla taas herättää minussa raivoa kaikenlaisen epäoikeuden olemassaolosta. Hän sai loppuun Peter Høegin Norsunhoitajien lapset - seuraavaksi olen usuttamassa Häntä Fred Vargasin kimppuun. Onnea on yhteinen lukuharrastus.

Cro Mignon ja osapäivä-Tourette

Tänään oli siivouspäivä. Hän aloitti olohuoneen puolelta siirtyen keittiöön, minä jatkoin makuusoppeen ja käytävään. Puhdasta tuli, nyt henki kulkee kuin herätysjuhlissa. Kun huushollissa asuu kaksi pölyallergikkoa, pitäisi itse asiassa imuroida kaksi kertaa viikossa. Pitäisi jo imuroida siksikin, että onhan meillä imureiden Ferrari. Tai joku ihan älyhyvä ja hieno merkki, en minä autojakaan tunne. Meillä on paljon hyvää tässä maailmassa. Meillä on etenkin toisemme.

Osapäivä-Tourette on taas yrittänyt saada pari päivää minut hermoromahduksen partaalle. Jestas, että höpöttäminen käy välillä korviin. Useimmiten pidän Hänen horinoistaan; ihanaa, kun puolisolla on kielikorva ja hän uskaltaa käyttää sitä. Se on enemmän meitä yhdistävä kuin erottava tekijä, välillä vaan minulle tulee väsymys ja uupelo. Sitten minusta tulee Cro Mignon, se tyyppi, joka unohtaa sanat ja käy kimppuun. Äsken vetelin Häntä käsilaukulla, kun taas alkoi mokoma kiusimaan ja kutittelemaan. Minun pinnani on lyhyt, onneksi olen heikkopeikko, enkä osu lyönneissäni. Siksi olen vain Mignon - ohut kananmunan kuori pehmeän suklaamössön suojana. En juurikaan taida saada vahinkoa aikaan.

Katsoin torstai-iltana elokuvan. Ruksi seinään! Jotenkin olin valveilla aivan älyttömään ajankohtaan. Hän totesi, että kohta alkaisi elokuva, josta saattaisin pitää. Sieltä tuli Red 2. En tietenkään ole nähnyt ykköstä. En myöskään tiennyt elokuvan pohjautuvan sarjakuvaan, ihmettelin vain, että onpas minulle sopivaa kerrontaa. Että miten lie joku ohjaaja osannutkin. Ei se mikään ihme sitten ollutkaan, väkivaltaakaan ei ollut kuin ripaus ja sekin aika veretöntä.

Pää on kipeä. Mie varmaan sairastun ihan juuri. Onneksi huomenna tulee paljon urheilua, mie voin vaikka maata. Nyt rakennan käristyspadan loppuun, niin ei tarvitse edes ruoka-asioita miettiä. Sen keksin joskus edellisen avioliiton aikana, monta kertaa olen miettinyt, että olen aika vihmerä ja noheva ruoka-aineiden kanssa. Minulla on mielikuvitusta.