tiistai 30. huhtikuuta 2019

Nakit lautasella - ei enää silmillä

Minä juon nyt jallukahvia, Hän lähti ystävänsä mukaan. Vannotin, että muistaisi hakea astianpesuaineen Eilepasta. Meillä asuva ei suostunut edes simaan koskemaan dinnerillä, kun tiesi, että siinä on muutama prosentti alkoholia. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, että nyt elän elämäni parasta aikaa, niin ehkä olisin jaksanut paremmin. Tuskin olisin uskonut.

Mutta odottakaas. Meinasin kertoa suolakaivoksen meiningistä. Palkkaahan siellä ei tietenkään nosteta, mutta vastuuta saa suokuokalla. Ovet on vaihdettu pyöröoviksi - ihme kyllä muutama hullu tahtoo sisällekin. Olen miettinyt askartelisinko yläpuolelle "Arbeit macht frei." vai "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää." - plakaatin. Kumpi vaan kävisi.

Viime viikolla lopetti hieno ihana esihenkilö. Kaipaamaan jäivät jälkeenjääneet. Hänelle tehtiin hullunhaastava tarjous. Onneksi vähän ennen maisemista poistui myös esimiehen esimies - hänen paras puolensa oli päätöksentekonopeus - valitettavasti samalla myös yksi huonoimpia puolia.  Sen verran nopeasti pyöri tuuliviiri.

Olen ajatellut, että jos saisin firman laskuun kouluttautua uudelle alalle, voisin kiinnostuakin. Materiaalia riittäisi. Pitää katsoa, jos kävisi sopiva koulutus eteen. Mutta riittääkö into tai aika mittarissa?

Jos yhden asian maailmassa olen huomannut, niin mennyttä aikaa ei saa takaisin. Sen vatulointi herättää vain surua sekä kertojassa että kuulijassa. Kannattaa katsella eteenpäin, minulla saattaisi olla luvassa hieno tulevaisuus sekä suolatehtaalla että henkilökohtaisessa elämässä. Kunhan vaan en jää tuleen makaamaan. Siksi toisaalta kannattaa miettiä, mihin lammikkoon heittäytyy, siinä saattaa vierähtää useampi tovi.

Hyvää työväen juhlaa, toverit! Tänään söimme nakkeja, silmille niitä ei enää tule vedettyä. Huomenna jaetaan sitten kiväärit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti