Nuorena ihmisalkuna pyrin olemaan näyttämättä tunteenripaustakaan. Lähiympäristöni mielestä se oli heikkoutta. Itkin vain itsekseni, kehitin sarkastisen huumorin kuoren ympärilleni. Isot tytöt eivät itke - eivätkä näytä muitakaan tunteita - iloa, onnellisuutta, epävarmuutta, toiveikkuutta, surua. Mitä näitä nyt on. Seurauksena oli, etten koskaan oppinut niiden näyttämistä, vaikka sisällä velloi ties mitä.
Ihme sinänsä, ettei minusta mitään tappajaraivohullua kouluampujaa tullut, vaan opin ensimmäisen ammattini aikana apinoimalla sosiaalista käytöstä. Pitkä tie, paljon erehdyksiä, mutta sain jotain itsestäni ulos. Aluksi tulivat tosin jyrkkyys, aggressio, hurjuus ja voimantunto. Sitten elokuvia katsellessa herkemmätkin tuntemukset alkoivat löytyä. Se vasta pelottavaa olikin; kyynelehtiminen muiden nähdessä, voihan se olla, että kateellisena katseli, millaista elämä olisi voinut olla.
Mene tiedä, johtuuko nyt siitä, että koen olevani rakastettu tavalla, jota en ole kokenut koskaan. Tarjolla on turvaa, hyväksyntää, ymmärrystä. Nyt tulevat tunteet vahvempina kuin koskaan; oudointa on uskaltaa itkeä toisen läsnäollessa, olla häpeämättä kyyneleitään. Jo aikaisemmin olin oppinut sanallisesti niitä tulkitsemaan, mutta fyysisyys tuntui kovin yksityiseltä tunteelta.
Edelleen itkeskelen myös elokuvien ja kirjojen liikuttaville kohtauksille. Musiikkikin saa tunteet liikkeelle, ei varmaan juuri niitä, joita säveltäjä on tarkoittanut, mutta jotain liikkuu. Olen oppinut arvostamaan omia tunteitani sekä muiden yrityksiä jakaa omiaan.
Kutsutaankohan tätä ihmisenä kasvamiseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti