I can't dance

En ole enää pyörremyrskyn laitamilla. Ehkä tämä on tyyni keskusta. Pimeys valtaa mieleni, en näe eteeni, kompastelen juuriruttuihin. Vuoron perään toivon olevani yksin, vuoroin itken yksinäisyyttäni. On hyviä ja huonoja hetkiä. Elämäähän se toki on, mutta raskasta.

Kaipaan yhtenäistä unta. En tahdo herätä papupataan. Tahdon tilaa ja lisähappea, puudutusainetta tai nuijanukutuksen.. Minä niin kaipaan ystävääni. Tämä nykyinenkin on kiva, mutta hän ei ole meillä asuva, ei se mies, kenen kanssa naimisiin menin. Hän on joku kaukaisempi tuttavuus, josta en ole ihan varma, tykkäänkö tai voiko häneen luottaa.

Kannattaa mennä nukkumaan, ettei tule paljastaneeksi lisää ankeita ajatuksiaan tai lietso muita typeriä ajatuskulkuja. Kunpa tämä olisi jo ohi.

Safe haven

Vietin viikonlopun paikassa, jossa aika menetti merkityksensä. Lepäsin, nauroin ja tein tavallisia iloa tuottavia asioita. Söimme hyvin, joimme vähän, kävimme parilla kirpputorilla, kahdessa museossa ja teehuoneella. Vierailu oli raikas tuulahdus pimeään syksyyn, kelikin täynnä aurinkoa.

Kuin ihmeen kaupalla sain sunnuntaina rohkaisevan viestin kotoa. Ja kun saavuin kotiin, niin vastassa oli toipuva ihminen. Ehkä me taas löydämme toisemme, ehkä jaksamme yhdessä hakea apua silloin kun asiat ovat hyvin, etten jää yksin huolineni ja suruineni.

Vielä en aivan uskalla sulkea tämän vaiheen kirjankansia, mutta enteet näyttävät lupaavalta. Jokainen takaisku vahvistaa ja antaa aseita ongelman ratkaisemiseen. Mutta ilman ystäviä ja sukua en tätä jaksaisi. Mielen pimeys vie mukana viattomatkin.

Kuvat Keski-Suomen museon näyttelyistä ja Teeleidistä.

Suru hiipi porstuasta peremmälle

Hänen sairaudentunteensa on kadonnut lopullisesti. Ehdotin lääkäriä, hyvä, ettei Hän käynyt päälle. Luojan lykky, että Hän on suurimman osan ajasta poissa, en jaksa monologeja, kävelyä, tolkutonta omakehua, megalomaniaa.

Puolisonsa voi kadottaa monella tapaa. Yksi pahimmista on mielisairaus. Tämä on jo neljäs kerta parisuhteemme aikana. Taivaallisille voimille kiitos, ettei Hän enää käytä alkoholia. Se tekee Hänestä arvaamattoman.

Miksi ihminen sitten kestää tätä? Ei sitä kestäkään. Jokainen kerta vannon itselleni, ettei koskaan enää. Mutta tiedättekö, millainen hätä on, kun miettii, että toisen pää palaa, kaikki Hänelle rakkaat asiat katoavat maailman tuuliin. Mammona kun menettää merkityksensä kipeässä päässä. Ja silti sääli pitää minut huoltojoukoissa.

Kun jostain saisi lääkärin kotiin, pakkohoitolähetteen, lääkityksen ilman potilasta, toimivia neuvoja - muutakin kuin että anna sen mennä, anna paskan palaa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja tätä varten on tehty rekisteröity avioehto, ettei Hän voi vetää minua hulluuteensa.

Niin ja muistattekos, Hänhän on mitä parhain, rakastettavin, välittävin ihminen, kun palaa takaisin kuolevaisten kastiin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin reilu 2 vuotta. Pitkiä vaan ovat päivät ja tunnit paluuta odottaessani - joka kerta mietin, onko tämä viimeinen. Kumpi loppuu ensin, Hänen onnensa säilyä hengissä vai minun kestokykyni?

Don't call me babe!

Aika matelee, päivät ja tunnit laahustavat kuin täit tervassa. Ahdistukseni kasvaa aivorikkaruohona. Pimeys lisääntyy sisälläni ja ulkona. Koitan miettiä selviytymistrategiaa, mutta tyhjää lyö. Edellisillä kerroilla käyttämäni puhtaat valkoiset lakanat-keino (hotellimajoitus) ei juuri nyt tule kysymykseen taloudellisista syistä. Tai ei ainakaan vielä.

Kävin koronatestissä sunnuntaina. Olen negatiivinen. Kuitenkin lämpö nousi kuumeen puolelle, olin maanantain sairaslomalla. Kurkku on edelleen kipeä, ääni hajoilee. Mietin, hajoaako se psykosomaattisuuttaan, etten vain puhuisi, vai onko se sittenkin merkki sairastumisesta. (Olisi vaan. Olisi lähes ihanaa, jos minut nukutettaisiin. Näin ei saa ajatella.)

Haluan pois. Tai ihmisseuraa. Tahdon iloita. Koti ei ole tänään koti.

Ankeuttajia

Kun on valinnut elämän herkän mielen kanssa, on aina vaarana, että herkkä mieli horjahtaa. Nyt on jälleen sellainen hetki menossa, kestoa en voi kuin arvailla. Tilanteesta kärsimme molemmat, minä nyt ja Hän myöhemmin.

Säilön rakastajan ja puolison tunteeni sisälleni, yritän siirtyä ystävän ja läheisen rooliin. Yritän jaksaa kantaa arkipäivää. Tiedän onnistuvani, jos vain saan nukuttua.

Haastekerroin lisääntyy, kun ketään ei voi nähdä ex tempore, ei edes tuntemattomia, kun baariinkaan ei uskalla. Mutta jos vaan pysyn terveenä, parin viikon päästä saan ystäväviikonlopun. Siitä seuraavana olisi vuorossa lisää ystäväenergiaa. Sitä pidemmälle en uskalla ajatella.

This too shall pass. (Mutta herranen aika, että itkettää.)

Hello Darkness, My Old Friend

Tiedän, etten kärsi kaamosmasennuksesta. Mutta pimeys yhdistettynä kotiinsulkeutumiseen tahtoo syödä minut elävältä. Yleensä olen järjestänyt meille kaikkea pientä ohjelmaa; keikkoja, vierailuja, vieraita - ja nyt, ei mitään ennen marraskuuta. Tilasin meille museokortitkin, mutta ainakaan toistaiseksi ei mikään näyttely ole huutanut minulle riittävän lujaa. Ihan niin kuin minua vähän masentaisi, ei rokotetta näköpiirissä.

Töissä alkavat yt-neuvottelut. Odotettavissahan se oli, toimintoja yhdistetään. Hallintokin tulee saamaan vuoronsa, pitänee olla kiitollinen, etten vielä ole asiantuntijatasolla, vaan raakadatan vääntäjä - kun on aataminaikuisen systeemin kerran oppinut, siitä on nyt hyötyä, kun kukaan muu ei sitä osaa. Paitsi kollega, joka osaa myös kaikki raportointitemput - joita minä en osaa. Aina on joku tasa-arvoisempi kuin joku toinen.

Meillä asuva, Hän, uppoutuu välillä niin intensiivisesti omaan tekemiseensä, että puheensakin muuttuvat vieraaksi kieleksi. Tai sitten niin kiihkeiksi maalailuiksi, että hirvittää. Onneksi Hän välillä saapuu meidän kuolevaisten kastiin. Onneksi tekemistä on niin paljon, ettei Hän taida edes ymmärtää masentua. Se on erinomaisen hieno asia.

Näillä mennään. Jos tästä selviän sairastumatta hengissä, niin muistan hetken arvostaa vapautta. Melkein itkettää muistella menneitä huolettomuuden päiviä - ja valoa.

Hieno päivä, otto tieskuinkamones

Taas yksi tavallinen perjantai-ilta. Ei taaskaan tapahdu mitään. Päivässä ei ole ollut yhtään suurta huipentumaa. On toki luvassa minulle pari päivää pois työelämästä, koska vknloppu, mutta siksi juuri olenkin onnellinen. Kaikki on ällöhyvin, olemme yhdessä,  Hän on saanut asioitaan etenemään toivomallaan tavalla. Hänelle pari viimeistä vuorokautta/ pari viimeistä kuukautta ovat olleet uskomattoman tärkeitä. Siitä en minä raportoi. Vähän liikaa siitä aina välillä kuulee, mutta normihomma, mitäpä ei rakkaaltaan jaksaisi. Aina välillä voi todeta, että ei tänään, pliis, eikä silti tule hyljätyksi.

Voisin luetella miljoona juttua, jotka eivät ole hyvin, vaan kannattaako? Ihan tämä on oma valinta. Mitenkäs se intiaanitarina menikään? "Jos sisälläsi taistelee valkoinen ja musta susi, kannattaa mennä lekurille, koska kenenkään sisälle ei taistelevia susia kuulu."  Se on itse asiassa varmaan ikääntymisen salaisuus; tajuat, ettei millään ole merkitystä, kaikella on isosti merkitystä, ei vain sinulle, vaan isolle joukolle olentoja  ja silti tahdot tehdä parhaasi.  Silloin tajuat olevasi ihminen.

Loput salaisuudet jätän teille löydettäviksi. Paitsi, että on ehkä ihan reilua, ettei nuorena tajua vanhenevansa, rapistuminen ilman sairauksia tapahtuu hitaasti, siksi sitä ei huomaa, ja sekin on ihan ok, ja että yksksks tajuat kuoleman, joskus jopa kaipaat sitä, mutta sekin menee ohi. Sitten taas jaksat jonkun hetken.

Viimeisestä Hänellekään en vielä ole puhunut. On vaan niin onnellinen, ettei tahdo heilutella venettä, enää ole mitään tavoiteltavaa. Vai olisiko sittenkin? Ehkä jossain muualla kuin parisuhdejutuissa - paitsi että sitäkin voi AINA parantaa, jos vaan rehaa yhdessä.

Aim in lööv. Kyl mää tota rakstan. Joka päivä. (Ja  jonain päivänä menee hermot koko kaverin kanssa. Haastetta riittää.)