Hänen sairaudentunteensa on kadonnut lopullisesti. Ehdotin lääkäriä, hyvä, ettei Hän käynyt päälle. Luojan lykky, että Hän on suurimman osan ajasta poissa, en jaksa monologeja, kävelyä, tolkutonta omakehua, megalomaniaa.
Puolisonsa voi kadottaa monella tapaa. Yksi pahimmista on mielisairaus. Tämä on jo neljäs kerta parisuhteemme aikana. Taivaallisille voimille kiitos, ettei Hän enää käytä alkoholia. Se tekee Hänestä arvaamattoman.
Miksi ihminen sitten kestää tätä? Ei sitä kestäkään. Jokainen kerta vannon itselleni, ettei koskaan enää. Mutta tiedättekö, millainen hätä on, kun miettii, että toisen pää palaa, kaikki Hänelle rakkaat asiat katoavat maailman tuuliin. Mammona kun menettää merkityksensä kipeässä päässä. Ja silti sääli pitää minut huoltojoukoissa.
Kun jostain saisi lääkärin kotiin, pakkohoitolähetteen, lääkityksen ilman potilasta, toimivia neuvoja - muutakin kuin että anna sen mennä, anna paskan palaa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja tätä varten on tehty rekisteröity avioehto, ettei Hän voi vetää minua hulluuteensa.
Niin ja muistattekos, Hänhän on mitä parhain, rakastettavin, välittävin ihminen, kun palaa takaisin kuolevaisten kastiin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin reilu 2 vuotta. Pitkiä vaan ovat päivät ja tunnit paluuta odottaessani - joka kerta mietin, onko tämä viimeinen. Kumpi loppuu ensin, Hänen onnensa säilyä hengissä vai minun kestokykyni?
Tähän on vaikea sanoa oikein mitään, kun ei ole vastaavasta kokemusta ja sanat eivät varmasti osuisi oikein. Mutta virtuaalinen halaus sinulle!
VastaaPoistaKiitos! Mielen sairaus on raskas asia sekä sairastajalle että läheisille. Mutta yleensä siitä paranee.
Poista