Kovin olivat vielä taimet pieniä, ei niitä kannattanut lähteä kotiin roudaamaan. Jos eivät olisi kuolleet matkalla, niin viimeistään ensimmäisiin yöpakkasiin parvekkeella. Pääsin halvalla, mukaan lähti yksi mehitähti talven aikana kuolleiden tilalle. Ei aina kestä helppohoitoisinkaan kasvi talven pimeyttä.
Mutta olipa ihanaa taapertaa pitkin Vantaanjoen rantaa! Paluumatkslla lisäsimme jopa hivenen vauhtia. Vähissä ovat olleet talviset kävelyretket. Emme olleet ainoita, siellä oli muutama muukin. Vauhti ei vielä päätä huomannut, mutta ehkäpä saisimme senkin harrastuksen käyntiin.
Tänne saakka pääsemiseen meni aikaa. Välillä näytti vahvasti siltä, ettei meille yhteistä arkea löydy, mutta ihmeitä tapahtuu vielä. Siksi olen liikuttavan kiitollinen jokaisesta arkisesta pikkuasiasta, jota teemme yhdessä sulassa sovussa. Ja niitä on paljon, vihdoinkin on lupa nauttia arjesta yhdessä. (Ei meillä kuitankaan mätsäävät tuulipuvut ole. Yksilöinä yritämme pysytellä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti