Suojakännin sankaritar

Silpaisin sitten lauantaina suojakännin. Ystävieni ja Hänen tapaaminen suhteemme alkuaikoina ei sujunut aivan ongelmitta. Niinpä suoraan sanottuna pelkäsin lauantaisia treffejä sen verran, että rohkaisin itseni tolkuttomaan humalaan. Tein aivan aloittelijamaisia virheitä alkoholin kanssa. Yksi vanhimpia ystävättäriäni ei hänkään ollut aivan vakuuttunut,  miten tapaaminen menisi, mutta kun Hän ymmärsi pyytää anteeksi ja selittää olosuhteita, oli vastaanotto suotuisa. Minä vaan en osannut enää pysäyttää prosessiani. Ja siinä sitä sitten mentiin.

Kun Kypckin keikka Tavastialla oli loppu, aloin olla jo mekoisen lähellä puhekyvytöntä. Siihen kun vielä päälle pantiin parin Hänen ystävänsä tapaaminen ulkosalla, olin valmista kauraa. Kinusin kotiinlähtöä silmät seisoen ja polvet notkuen. Onneksi Hän taisi nähdä, että parempi oli viedä nuupahtanut nuorikko kotiin kuin yrittää saada minua tokenemaan baariretkelle.

Unilla olin jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä heikotti ja väsytti. Sain kuitenkin pyykit pestyä ja ruuan tehtyä. Muun ajan notkuin nojatuolissa tai sängyssä. Onneksi Hän oli taas hoitanut kotihommat muilta osin, ei tarvinnut niistä kantaa huolta. Ja onneksi ystävätkin taisivat ymmärtää, että parempi minun oli mennä kotiin kuin sammua baarin pöytään.

Seuraavan kerran pidän kyllä varani. Ei enää etoaloittelijan virheitä, vaikka miten pelottaisi ja ahdistaisi. Nolottaa moinen - aikuinen ihminen tässä kuitenkin pitäisi olla. Ehkä. Mutta Kypck oli jälleen ihan tosi hieno. Jykeva poljento oli keikalla, eikä Diablo minua olisi kiinnostanutkaan. (Valehtelen, olisipas, en vaan enää kyennyt. Tuollainen pelkoreaktio EI SAA enää toistua.)

Muoviruusuja omenapuissa

Heräsin juuri ennen kuin heräkello ryhtyi showtaan pitämään. Mietin, että oli vuosi siitä, kun ex-mieheni bestman heitti viimeisen veivinsä. Me emme loppuaikoina oikein tulleet toimeen, kaveri oli aika hankala, enkä minäkään mikään anteeksiantavaisin ihminen ole. Mutta hyvä kitaristi hän oli, olisi ollut ainesta vaikka minne saakka. Kepeät mullat hällekin. "Minulle ei v*ttuilla.", soi päässäni silloin tällöin vieläkin. Ihmisistä jää muistoja.

Onneksi Hän oli samaa mieltä kanssani, että meillä ei ystävänpäivää juhlita. Meillä rakastetaan joka päivä, lahjat ja kukkaset kuuluvat arkeen sekä juhlaan muinakin päivinä. Minulla on tällä hetkellä sen verran vanva amerikkalaisuusangsti ja -vastaisuus, että ei juuri tee heidän markkinakoneistonsa pillin mukaan tanssia yhtään enempää. Kanada alkaa siintää jonkinlaisena paratiisina. Ymmärtäisivat vain rakentaa sen muurin - ja maksattaa USA.laisilla. Nonnih, taas mie kiihdyn.

Vietin muovisen juhlapäivän töissä, yhdessä työtyyppisessä tapahtumassa ja vielä Meilahdessa. Ottoveli leikattiin männä viikolla. On ollut kipeä ja vaisu kaveri, tiistaina siellä jo odotti terhentelevä nirppa, jolle eivät itsensä tilaamat eväät kelvanneetkaan. Vein sitten mukanani kotiin. Välillä meinaa vähän sappi nousta suuhun, sitten tyynnyttelen itseäni, että se on sen luonto. Eikä hän pahaa tarkoita. Ottoveli vaan on laatuisensa, rakas ihminen kuitenkin. Tänään saattaa jo koittaa päivä, kun hän pääsee pois, jos vaan tulehdusarvot ovat laskeneet. Keuhkokuumeenkin kun mokoma sai kaupan päälle.

Leikkaus sen sijaan oli sujunut hyvin. Solisluuta on höylätty ja lihaksien paikkaa vaihdeltu. Jatkossa suonten pitäisi pysyä auki ja kaverin toipua työkykyiseksi. Veikkaan, että hän ei sen jälkeen näillä huudeilla enää pitkään notku. Työ, koulu ja tyttöystävät ovat Aasiassa. Minä lasken hänet sinne ihan mielelläni, sitten varmaan tulee ikäväkin.

Puuh. Helpottipas.

Meillä ratkaistiin eilen kesälomasuunnitelma. Varasimme pienen järven rannasta soman hirsimökin kymmeneksi päiväksi elokuun loppupuolelle. Oli uusi, siisti ja aika edukas. Siellä on sisävessa, mutta rantasauna. Metsää ympärillä, pääsen tutkimaan sienimaastoja, Hän taas pääsee kalastamaan. Vielä pitää löytää jostain edullinen vuokra-auto, junalla pääsisi kaupunkiin, mutta siitä on vielä 25 kilometriä matkaa "ei minnekään" - keskelle syvintä Savoa. Auto on oltava, sille vaan ei voi mitään.

Kupu ja kuuppa

Elämä on pienestä kiinni, totesin aamulla lämmittäessäni sunnuntaista puuronjämää mikrossa. Saimme nimittäin perjantaina vihdoinkin hankittua mikrokuvun. Ei enää jatkuvaa mikron seinien pyyhkimistä, ei sotkua, etenkään ei tomaattitahroja. Ja pitkäänkö siinäkin meni? Reilu yhdeksän vuotta, kun avioliitosta karkasin, sinne jäi muutama muukin asia, ei vain se kirottu kupu.

Perjantaina oli ex-puolison 1 vuotiskuolinpäivä. Tyttärensä, tytärpuoleni, lähestyi minua loppuviikosta. Hänellä on tarve jutella ihmisten kanssa, jotka ovat hänen isänsä tunteneet. Siinä oli melkoisen myrskyisä suhde, molemmilla kova ääni, lyhyt pinna eikä juurikaan ymmärrystä toisiaan kohtaa siinä vaiheessa elämää. Tytär vielä näppärästi peluutti äitiään ja isäänsä toisiaan vastaan ja vaikka minä ihan oikeasti yritin tarjota oikeudenmukaisia ja kestäviä ratkaisuja, oli kuin olisin puhunut tuuleen, huutanut myrskyyn. Kamalaa aikaa.

Sain vihdoin hankittua myös pari väripurkkia. Eilen tuhosin yhden huonon paitani värjäysprosessin aikana, mutta hyvä tuli. Väri on tasainen, toistaiseksi jopa ihanan vaaleanharmaa. Tiedän harmaan hiipuvan parissa pesussa, mutta ehkä nyt väri on vielä lähempänä omaa hiusteni väriä ja voin lakata värjäämästä karvaani. Ovat nuo väriaineet nimittäin sellaisia myrkkyjä, että ei paremmasta väliä, en tahdo altistua niille yhtään enempää kuin on pakko. Nyt vaan pääni ympärillä leijailee se kamala hiusvärituoksupilvi. Sitä olisi kestettävä pari päivää, ennen kuin karvan voi pestä.

Varovainen toivoja

Naurattaa. Omat tahtomisensa nimittäin.

Toivoin sellaista puolisoa, joka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden päälle, mutta seuraisi urheilua. Minä tietysti pähkin, että sitä urheilua olisi seurattu äijäporukassa jossain muualla kuin kotioloissa. Taisin vähän haaveilla omasta laatuajasta. Mutta mitenkäs kävi, täällä sitä on joutunut kotioloissa ties minkälaista urheilumelskaa kuuntelemaan. En edelleenkään seuraa, osaan suurimmaksi osaksi sulkea korvani ja keskittyä kirjaan. Sitten vaan aina maalin, muun voiton tullessa tai häviön koittaessa pomppaan ilmaan pari metriä sitä huutoa, joka Hänestä lähtee. Penkkiurheilu on riehakas laji.

Onneksi minun tietämättömyyteni urheilullisista saavutuksista on Hänestä lähinnä ihmetyksen ja naurun aihe. Meillä sitä riittää huumoria (koomimista, sarkastista, läpi kyynelten, mutta ei ilkeätä), onneksi, voisin todeta. Mitähän siitä olisi tullut, jos nuorempana olisimme törmänneet, ero jo monta kertaa. Nyt riittää molemmilla kärsivällisyyttä, tahtoa ymmärtää ja myötäelää. Niistä sitä rakkautta meillä tehdään. Mutta varovainen pitää olla näköjään toiveissaan, sitähän voi oikeasti saada, mitä toivoo.

Luen Atwoodin trilogian viimeistä. Uusi maa on edennyt jo yli puolen välin. Olen ryhtynyt hidastelemaan kirjan kanssa, kun en tahtoisi sen loppuvan koskaan. Tahtoisin vain uppoutua uuteen vaaralliseen sukupuuton ja uuden alun jälkeiseen aikaan. Tahtoisin ehkä muuttaa sinne, mutta vain, jos saisin Hänet mukaani. Mutta pyydän saada huomauttaa, tämä ei ollut oikea toivomus, en minä sukupuuttoa tahdo. Kunpa saisin nähdä ihmiskunnan parantavan tapansa, sitä toivon.

Eläman hienoja puolia

Oli tarjolla paljon hyvää viikonloppuna. Ensinnäkin Hän oli siivonnut varsin perusteellisesti, ennen kuin tulin kotiin. Jotenkin hienoa huomata, että Hän tekee asian mielellään eikä vain pakosta ja pitkin hampain. Itse asiassa, mitä enemmän Hän siivoaa, sitä enemmän Hän siitä tuntuu kiinnostuvan. Niin pitkään kun kotonamme ei asustele siivousnatsi, asioiden tila on kiitettävä. Viimeisimpänä hinkkauksen kohteena minulle esiteltiin wcistuin. Saivat muoviosan tummentumat kyytiä.

Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.

Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.

Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.

Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.

Metafyysinen huomio

Illalla kun Bones loppui, menin iltapesulle. Siellä se ajatus sitten päähäni napsahti.

Mitä enemmän rakastat, sitä vähemmän on aikaa. Rakkaus saa ajan kulumaan nopeammin, liian nopeasti, pelkäät sen loppuvan kesken. Ergo: rakkaus syö aikaa.

Voitte vain kuvitella, miten pitkältä lapsuuteni tuntui.

Tunteita ja tuoksuja

Eivät vuodet vyöry ylitseni vaivatta. Tiistaina heräsin kipuun. Joku kummallinen lihas (minulla siis vielä on niitä - jossain) yläselästä päätti jumittaa itsensä niin, että salpasi hengityksen ja liikuntakyvyn. Siinäpä sitten rimpuilet, kun kello soi ruokapöydällä ja ylös pitäisi päästä. Pihinän voimin se onnistui, ei kun nappia naamaan ja Hänen kätösensä levittämään Voltarenia koko selän pituudelta. Tänään on jo parempi päivä, mutta ibuprofeenikuuri saa luvan jatkua, etten vaan jännittele viereisiä lihaksia toiseen jumiin. Syytä nimittäin olisi kestää töissä, kollega on luottamusmieskoulutuksessa vielä kaksi päivää, teen myös hänen työnsä.

Hän nukkumaan tullessaan huokasi minun tuoksuvan hyvältä. Humoristi minussa mietti, että tarkoittikohan Hän lihasrelaksantin tuoksua vai naamarasvaa. Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni, romantiikka säilyi hetkessä. Muutenkin olen ihmeissäni, että näinkö helppoa on parisuhde ja rakkaus. Tämähän on aivan ihanaa! Ei kiistaa eikä vänkäämistä, me ohjaamme vuoronperään laivaamme samaan suuntaan, luovimme maailman myrskyjen läpi, mutta se rauhan satama minua vähän epäilyttää. En minä sinne tahdo, kyllä minä tiedän, että sinne päädytään, kun vaan ensin matka jatkuisi.

Hän on rakennellut meille Iikkean huonekaluja. Tilasimme kylpyhuoneeseen allaskaapin ja olohuoneeseen kirjahyllyn pätkän, jonka päälle telkkari asettuu. Kaappitilasta on jonkun verran ollut puute. Muuten tuntuu, että tulemme toimeen oikeastaan nykyisessä kodissamme, kotikolossamme. Ja parempi taitaa ollakin niin, koska taloudellinen tilanteemme tulee huononemaan aivan lähiaikoina.

Sitä ennen kuitenkin pääsen tarjoamaan virvokkeita veljen perheelle. Myöhemmin lauantaina menemme yhdessä syömään. Etsiskelin netistä ruokapaikkaa, päädyin nepalilaiseen, jota oli kovin kehuttu. Kauhukseni vain huomasin, että sinne piti SOITTAA pöytävaraus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tahdon puhua puhelimessa. Siinä mielessä olen kovinkin introvertti, tai sitten vaan suomalainen. Tahdon mustaa valkoisella ja mahdollisimman vähällä lääryämisellä. Onneksi toisessa päässä varausta vastaanottava henkilö puhui niin hyvää suomea, että ymmärsin asiani menevän läpi. Toivottavasti ammattitaito ulottuu myös keittiön antimiin. Ulkona syöminen on kivaa, mutta se on aina riski, kun itse tekee kohtuullista ruokaa.