Varovainen toivoja

Naurattaa. Omat tahtomisensa nimittäin.

Toivoin sellaista puolisoa, joka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden päälle, mutta seuraisi urheilua. Minä tietysti pähkin, että sitä urheilua olisi seurattu äijäporukassa jossain muualla kuin kotioloissa. Taisin vähän haaveilla omasta laatuajasta. Mutta mitenkäs kävi, täällä sitä on joutunut kotioloissa ties minkälaista urheilumelskaa kuuntelemaan. En edelleenkään seuraa, osaan suurimmaksi osaksi sulkea korvani ja keskittyä kirjaan. Sitten vaan aina maalin, muun voiton tullessa tai häviön koittaessa pomppaan ilmaan pari metriä sitä huutoa, joka Hänestä lähtee. Penkkiurheilu on riehakas laji.

Onneksi minun tietämättömyyteni urheilullisista saavutuksista on Hänestä lähinnä ihmetyksen ja naurun aihe. Meillä sitä riittää huumoria (koomimista, sarkastista, läpi kyynelten, mutta ei ilkeätä), onneksi, voisin todeta. Mitähän siitä olisi tullut, jos nuorempana olisimme törmänneet, ero jo monta kertaa. Nyt riittää molemmilla kärsivällisyyttä, tahtoa ymmärtää ja myötäelää. Niistä sitä rakkautta meillä tehdään. Mutta varovainen pitää olla näköjään toiveissaan, sitähän voi oikeasti saada, mitä toivoo.

Luen Atwoodin trilogian viimeistä. Uusi maa on edennyt jo yli puolen välin. Olen ryhtynyt hidastelemaan kirjan kanssa, kun en tahtoisi sen loppuvan koskaan. Tahtoisin vain uppoutua uuteen vaaralliseen sukupuuton ja uuden alun jälkeiseen aikaan. Tahtoisin ehkä muuttaa sinne, mutta vain, jos saisin Hänet mukaani. Mutta pyydän saada huomauttaa, tämä ei ollut oikea toivomus, en minä sukupuuttoa tahdo. Kunpa saisin nähdä ihmiskunnan parantavan tapansa, sitä toivon.

Eläman hienoja puolia

Oli tarjolla paljon hyvää viikonloppuna. Ensinnäkin Hän oli siivonnut varsin perusteellisesti, ennen kuin tulin kotiin. Jotenkin hienoa huomata, että Hän tekee asian mielellään eikä vain pakosta ja pitkin hampain. Itse asiassa, mitä enemmän Hän siivoaa, sitä enemmän Hän siitä tuntuu kiinnostuvan. Niin pitkään kun kotonamme ei asustele siivousnatsi, asioiden tila on kiitettävä. Viimeisimpänä hinkkauksen kohteena minulle esiteltiin wcistuin. Saivat muoviosan tummentumat kyytiä.

Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.

Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.

Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.

Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.

Metafyysinen huomio

Illalla kun Bones loppui, menin iltapesulle. Siellä se ajatus sitten päähäni napsahti.

Mitä enemmän rakastat, sitä vähemmän on aikaa. Rakkaus saa ajan kulumaan nopeammin, liian nopeasti, pelkäät sen loppuvan kesken. Ergo: rakkaus syö aikaa.

Voitte vain kuvitella, miten pitkältä lapsuuteni tuntui.

Tunteita ja tuoksuja

Eivät vuodet vyöry ylitseni vaivatta. Tiistaina heräsin kipuun. Joku kummallinen lihas (minulla siis vielä on niitä - jossain) yläselästä päätti jumittaa itsensä niin, että salpasi hengityksen ja liikuntakyvyn. Siinäpä sitten rimpuilet, kun kello soi ruokapöydällä ja ylös pitäisi päästä. Pihinän voimin se onnistui, ei kun nappia naamaan ja Hänen kätösensä levittämään Voltarenia koko selän pituudelta. Tänään on jo parempi päivä, mutta ibuprofeenikuuri saa luvan jatkua, etten vaan jännittele viereisiä lihaksia toiseen jumiin. Syytä nimittäin olisi kestää töissä, kollega on luottamusmieskoulutuksessa vielä kaksi päivää, teen myös hänen työnsä.

Hän nukkumaan tullessaan huokasi minun tuoksuvan hyvältä. Humoristi minussa mietti, että tarkoittikohan Hän lihasrelaksantin tuoksua vai naamarasvaa. Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni, romantiikka säilyi hetkessä. Muutenkin olen ihmeissäni, että näinkö helppoa on parisuhde ja rakkaus. Tämähän on aivan ihanaa! Ei kiistaa eikä vänkäämistä, me ohjaamme vuoronperään laivaamme samaan suuntaan, luovimme maailman myrskyjen läpi, mutta se rauhan satama minua vähän epäilyttää. En minä sinne tahdo, kyllä minä tiedän, että sinne päädytään, kun vaan ensin matka jatkuisi.

Hän on rakennellut meille Iikkean huonekaluja. Tilasimme kylpyhuoneeseen allaskaapin ja olohuoneeseen kirjahyllyn pätkän, jonka päälle telkkari asettuu. Kaappitilasta on jonkun verran ollut puute. Muuten tuntuu, että tulemme toimeen oikeastaan nykyisessä kodissamme, kotikolossamme. Ja parempi taitaa ollakin niin, koska taloudellinen tilanteemme tulee huononemaan aivan lähiaikoina.

Sitä ennen kuitenkin pääsen tarjoamaan virvokkeita veljen perheelle. Myöhemmin lauantaina menemme yhdessä syömään. Etsiskelin netistä ruokapaikkaa, päädyin nepalilaiseen, jota oli kovin kehuttu. Kauhukseni vain huomasin, että sinne piti SOITTAA pöytävaraus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tahdon puhua puhelimessa. Siinä mielessä olen kovinkin introvertti, tai sitten vaan suomalainen. Tahdon mustaa valkoisella ja mahdollisimman vähällä lääryämisellä. Onneksi toisessa päässä varausta vastaanottava henkilö puhui niin hyvää suomea, että ymmärsin asiani menevän läpi. Toivottavasti ammattitaito ulottuu myös keittiön antimiin. Ulkona syöminen on kivaa, mutta se on aina riski, kun itse tekee kohtuullista ruokaa.

Sunnuntaina

Jostain syystä pidän nykyään myös sunnuntaipäivistä, aikaisemmin ne ovat aina herättäneet minussa pienimuotoisen ahdistuksen. Olen alkanut miettiä töitä. Nyt päiväni on täynnä laiskottelua, hyvää ruokaa, tulevan viikon suunnittelua, mutta kaikki ilman ahdistusta.

Tänään olen jutellut Messengerilla pikkuveljen kanssa, joka suunnittelee vaimonsa ja esikoisen kanssa retkeä mopomessuille. Minun olisi tarkoitus varata heille huone, kunhan vain saan hänen hyväksyntänsä löytämälleni edulliselle vaihtoehdolle. Lauantai-iltana sitten tapaamme, joko meillä tai kaupungilla. Ottoveljelle kirjoitin häätölapun soskua varten, hän yrittää saada oman kolon kaupungilta ennen leikkausta. Mutta vaikeata tuntuu olevan. Ja rahatilanne vaikeutuu kaiken aikaa.

Meidän pikkukolomme on todistanut rakkaudentäyteistä viikonloppua. Lauantaina teimme bussimatkan Lidliin Maunulaan. Paluumatkalla bussi oli tolkuttoman täynnä, sitten sinne vielä rynnivät matkalipuntarkastajat. Olihan tunnelmaa. Hän murisee, että joukkoliikenteen pitäisi olla ilmainen, minä taas pihisen, että olisi onnellinen, että pääkaupunkiseudulla on toimiva julkinen liikenne. Se ei ole tilanne muualla Suomessa.

Silti haaveilemme aina välillä muuttavamme pois täältä. Jonnekin, missä olisi tilaa ja rauhaa. Jonnekin, missä näkyisi tähtitaivas. Romantikot. Mutta en minä nykyisestäni luopuisi, antaisin lyhytaikaiselle vuokralle korkentaan. Mutta jospa ensi kesänä voisimme edes viettää jossain parin viikon mökkiretriitin. Luulen, että sekin vähän tuskaa lievittäisi.

Harmaata

Työpaikan kylpyhuoneessa huomasin, että juurikasvu heijasteli hopeaa. Vihdoinkin, riemuitsin mielessäni. Ryhdyin suunnittelemaan kampaajakäyntiä, siellä voisin silpaista koko tukkaan vaaleanharmaita raitoja, niin ei raja värjätyn ja värjäämättömän hiuskansanosa niin pahasti erottuisi. Toinen vaihtoehto on tehdä se itse, sitä selitin äsken jollekulle unessakin. Ottaa sellainen hopeaan vivahtava tuhkanvaalea tai siitä tummempi versio, sillähän tämä hoituisi.

Vaikka taloutemme on kunnossa, ei se sitä tarkoita, että voisimme elää kuin pellossa. Kohta tulee vielä vaikeampaa, mutta onneksi olen jo ostanut kesään saakka kaikki oleelliset keikkaliput (Kypck, Devin, Ghost ja tietenkin Tuska). Ennakkosatsaaminen on kannattanut, musiikista en tahdo enää koskaan luopua. Lisäksi voi aina talouden salliessa ja mielen kääntyessä käydä edullisemmilla pikkukeikoilla. Viihdyn vain erinomaisesti kotimuusikkoni kanssa. Ihanaa seurata, miten musiikki syntyy ja kehittyy.

Ottoveli kävi hengästyttämässä meidät. Ei uskoisi, että siinä on mies, joka odottaa pallolaajennusta.Siinä se puhui, pilkkoi, käveli ympyrää ja sai aikaan erinomaisen orienttiaterian (kasviksia ja tofua tuoreessa mustapippurissa, teriakitofua sekä vihreä curry riisin kera). Eivät tosin asiat ole hyvin hänelläkään, hoitotakuu täyttyy vasta huhtikuussa, julkinen terveydenhuolto ei taida pitää kiirettä. Vierailun syynä olivat erilaiset hoitotahdot sekä raha-asioiden hoitaminen, nekin mokomat mutkistuvat tilanteen sitkistyessä.

Postiin olivat tupsahtaneet tilaamamme paidat Kiinasta. Tiedän tavallaan, että olen moraaliton, mutta toisaalta, kun 50 eurolla sai neljä todella hyvännäköistä ja Suomen oloissa uniikkia paitaa, niin sitten olen. Jos minulla joskus on varaa ja jos joskus mahdun Suomessa myytäviin ja valmistettaviin vaatteisiin, jotka eivät näytä tuhkalta ja säkiltä, niin lupaan siirtyä takaisin käyttämään paikallisia palveluita. (Vähän näytää omatunto koputtelevan, kun tätä pohdin ja vatuloin.)

Ahdistuksella viskaa

Uneni ovat muuttumassa kauhugalleriaksi. Sen lisäksi, että nukun liian vähän ja katkonaisesti, joudun kohtaamaan kovin eläväisiä kauhuja joka yö.

Su-ma-yön sisälle lontistanut leijona oli vielä pientä. Se kuitenkin lähti pois hätistämällä. Sen sijaan saman yön talouteemme ilmestynyt mies, joka vaati minulta kesällä eromme aikana mukalainaamaansa rahasummaa, ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä, vaikkä hätäpäissäni olin jo valmis maksamaan, että eroon pääsisin. Viime yönä rakennukset sortuivat ympärilläni, väistelin lentäviä seiniä, kattoja ja kulkuvälineitä, katselin hirmumyrskyn kehittymistä; tummanharmaan meren ja taivaan raivoa. Mietin, että oikeastaan maailmassa ei ole paikkaa, minne piiloutua. Sitten kun läksin omasta mielestäni parhaaseen mahdolliseen jemmaan rakennuksen keskelle, siellä riehui suurikokoinen alligaattori/ krokotiili, joka napsi ihmisiä kuin kärpäsiä. Ja nopeakin se perkele oli.

Ei voi ihminen piiloutua ongelmiltaan, ne seuraavat uniinkin. Siksi olinkin kohtuuttoman ylpeä itsestäni, kun sain tehtyä ensimmäisen työhakemuksen vajaaseen vuoteen. Ei sillä, että olisi niitä paikkojakaan ollut auki, mutta jos nyt edes yrittäisin. Ei ihmistä enää tässä iässä tai asemassa tulla hakemaan töistä, nuorempana minuakin kävivät kosimassa headhunterit, mutta eipä ole viime aikoina sellaisia hätistellä oven takaa.

Onneksi on parisuhde. Onneksi on hyvä, rakastava ja luotettava ihmissuhde. Onneksi kotona on tuki ja turva, joka tosin tarvitsee minun tukea ja turvaani omissa asioissaan. Pääsimme jopa niin pitkälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa, että hääpäivä on nyt päätetty. Älkää peljätkö, sinne on vielä aikaa, mutta ainakin meillä on päämäärä. Hänellä on monta muutakin päämäärää siinä välissä. Minä yritän päästä myös jonnekin. Ainakin pois nykyisestä.