Kun arki tuntuu juhlalta, ollaan jännän äärellä. Ei sellaista minulla koskaan ole ollut. Aina olen odotellut jotain, pidätellyt; viikonloppua, lomaa, yhteistä aikaa, keikkaa, palkkapäivää, kesää, syksyä varten. Siinä sivussa elänyt toki elämääni, mutta paljon siinä on ollut suvantokohtia, joissa olen lillunut seisovassa vedessä.
Nyt elämässä tapahtuu. Ovatkohan käynnissä ne minun elämäni ruuhkavuodet? Töihin saisin muuttaa vaikka asumaan, eivät ne hommat tekemällä lopu. Varsinainen ammatinharjoittaja saapui suolatehtaalle eilen, ei voi sanoa, että hänestä vielä ensimmäisenä päivänä varsinaisesti olisi ollut työntekijäksi. Loma oli tehnyt tehtävänsä, ihminen puuhasteli, eikä ollut aivan sata lasissa mukana. Mutta tästä se lähtee, sitten ryhdytään jakamaan hommia, ehkä saamme niitä sen jälkeen oikeasti tehtyäkin vauhdikkaammin. Plussaksi luen itselleni, että opin huhtikuun aikana tehdessäni paljon. Nyt osaan kysyä oikeita kysymyksiä.
Suru valtasi minut, kun huomasin, että Tuska-festivaalin aikainen tyttöleiri ei enää kohdallani tulekaan tapahtumaan. Jotenkin elin sellaisessa kummallisessa kuplassa, että olisimme kaikki mahtuneet luokseni, niin me kuin Hän, mutta niin ei tule käymään. Leiri järjestetään toisaalla ja minusta tulee ulkojäsen, kun en Häntä aio yksin kotiin jättää. Miksi se on aina niin, että pitää valita? Miksei voi saada kaikkea? (Retorisia kysymyksiä, en tarvitse vastausta.)
Kotona arki on juhlaa. Jokainen arkinen toimi on rakkautta täynnä. Hellyyttä ja hyvää mieltä. En minä tiennyt, että tällaista voi olla. Enkä todellakaan osannut odottaa. Mutta kiire tässä tulee, aikaa ei tahdo riittää kirjoittamiseen. Etenkin kun vapaa-aikaani olen paljon käyttänyt kirjojen lukemiseen. Olen löytänyt jotain kuolleeksi luulemaani itsestäni jälleen. Minun on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti