Suomalaisen kirjallisuuden seuran syytä kaikki

Kirjoitin päiväni, kun niin nätisti pyysivät. Saa nähdä, jääkö kirjoittelu päälle.

***

Heräsin aamulla puoli yhdeksän maissa reilun kuuden tunnin unien jälkeen. Aika hyvät unet, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän unta riittää. Miten sitä nuorena pystyikin nukumaan kymmentuntisia unia?

Aamuhetket yksin ovat tärkeitä. Ajatus lepää, vaikka seurasinkin vettä juodessani aamuteeveen vanhustenhoito-keskustelua. Tutkija oli niin oikeassa, kun totesi, ettei hoidon pitäisi laisinkaan kuulua liiketalouden piiriin, vaan olla yhteislunnan hoitamaa, kuten peruskoulukin. Julmaa menoa. Saisivat jakaa meille itsemurhapillereitä.

Lauantait ovat ihania päiviä. Minnekään ei ole kiire. Meillä asuva heräsi vasta kymmenen jälkeen. Sain lepuuttaa hermojani, töissä on hektistä ja hän työttömänä taas odottaa ihmisseuraa työpäivän jälkeen. Onneksi viihdymme yhdessä, hän on paras ystäväni.

Leikkasin puolison hiukset. Välillä ihmettelen, miten niin ulkonäöstään tarkka mies antaa minun, stereonäöttömän ihmisen koskea hiuksiinsa, mutta jostain syystä sisäinen näkemykseni on tähän saakka tuottanut toivotun lopputuloksen. Sitä paitsi olen edullisempi kuin oikea kampaaja.

Sauna lämpesi samaan aikaan. Saunan jälkeen rasvailin käsiäni, atooppinen ihottuma leihahti viime kesänä 11 vuoden oireettoman jakson jälkeen, enkä tahdo saada sitä kuriin. Rakastan kuitenkin sitä puhtauden tunnetta, jonka saan saunakeikan jälkeen. Talvella etenkin lämpö hivelee kroppaa.

Tein ruuaksi aasialaista; tofucurrya, palak paneeria ja riisiä. Rakastan ruuan kanssa askartelua, se rauhoittaa. Aasialainen uppoaa hyvin, ottoveli opetti autenttisia reseptejä asuttuaan Thaimaassa useampia vuosia.

Meillä asuvan ystävä ei tullutkaan kylään, riitelevät aikuiset ihmiset, mutta nuorempi lapsista onneksi ilmoittautui vieraaksi. Kokoveljieni kanssa naljailen naamakirjassa siitä, kun eivät mopomessuilla käydessään poikenneet kylässä. Oikeastaan taidan rakastaa veljiäni, ikävä on usein, aikaa vain oli vähän. Päätimme veljentyttären kanssa ryhtyä sisaruksiksi, että voimme järkkäillä hauskoja juttuja, kun meitä kerta ei oteta veljien ja veljenpoikien kesken puuhailemiin juttuihin mukaan. Hauskaa huumoria, ihanaa, että perheen kesken on sitä, vaikkeivät vanhemmat ihan osanneet omaa osuuttaan rakennella. En minä silti heitäkään vihata ole osannut enää vuosikymmeniin. Viha on niin tuhoava, itseään ruokkiva liekki.

Meillä asuvan poikanen läksi ryhmäkotiin vasta kymmenen maissa. Hienoa, että hän on kiinnostunut viettämään isänsä kanssa aikaa, kun vanhempi poika kulkee tummemmpia teitä, läträä päihteiden kanssa. Surullista seurata kun ihmisen lapsi tuhoaa itseään, ihan vain siksi, kun ei löydän itseään tai omaa tietään. Kun osaisi auttaa.

Missasin Holmes NYCin. On niin vähän tv-ohjelmia, jotka jaksavat kiinnostaa. Taru sormusten herrasta on kuitenkin tuttua ja turvallista kotiviihdettä. Sitäkään vaan en jaksanut katsoa loppuun, uni voitti. Harvoin enää jaksaa lähteä baareihin.

Täytän tänä vuonna 55 vuotta. Harvoin enää jaksaa lähteä baareihin, keikoille korkeintaan. Hurjaa ajatella, että viimeisistä isoista juhlistani on jo viisi vuotta. Olen joka aamu päivän lähempänä kuolemaa kuin syntymää, yritän käyttää jokaisen päiväni arvostaen elämän tarjoamaa hyvää.

Ihan hyvä elämä minulla on ollut. Niin kuin tämä päiväkin.