Syksy on ollut raskas. Töissä nimittäin. Vapaa-aikahan minut on pelastanut, ystäväihmiset, musiikki, rauha ja Hän. Tosin nyt alkavat voimat olla loppu, tahtoisin nukkua loppuvuoden. Kollega uhkailee ottavansa työmääräni esille, kun on luottamushenkilöasemaan nousemassa. Minä toppuuttelen, että jospa asiat tasoittuisivat, kunhan opin nykyiset hommani. Minulta vain puuttuu aika opetella niitä, eikä virheitä saa tehdä.
Eilen osallistuin töiden päälle yhteistyökumppaneiden tilaisuuteen, johon kyllä olin menossa mielelläni. Luvassa oli vierailu erään kultasepän pajaan, hyvää herkkuruokaa ja pari juomaa.Kuten arvelinkin, tilaisuus oli erittäin antoisa. Opin korujen tekemisestä monta mielenkiintoista asiaa, tajusin, että kultasepän homma on hullun hommaa. Varaston kierto, materiaalien kallius, koneiden hinta, käsityön määrä - you name it - mutta lopputulokset ovat harakalle nannaa. Tarjolla oli myös herkkuruokaa, hienoja tarinoita, mukavia ihmisiä. Join minä pari lasillista viiniäkin.
Jo yhdeksän aikaan olin kotona. Oli outoa, kun vietimme vain parisen tuntia yhdessä ennen kuin unille olin ryhtymässä. Siitäkin viimeinen puoli tuntia meni siihen, että lepyttelin lepattelevaa sydäntäni. Rytmihäiriön perkele tuli pilaamaan iltani. Enkä edes oikein ymmärrä, mistä sydänraasu niin nöksähti, että aloitti popkornikonetoiminnan rinnassani. On se luojan lykky, että rasituskoe paljasti, ettei vikaavikaavikaa ole. Ei ainakaan pahempaa, muuten olisin taas ollut paniikkia täynnä.
Viikonloppuna en aio siivota. Enkä käydä missään. Nukun juuri niin paljon kuin unta riittää. Ehkä sen sata vuotta. Toivottavasti Hän jaksaa minua, kun ryhdyn lahnaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti