Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Voi olla

Viimeisimmän odysseiani aikana kadotin uneni. Enimmäkseen olen väsynyt. Todella väsynyt. Osan väsymyksestä selittää esidisbetes. Olen toisaalta laihtunut koettelemuksen aikana neljä vyönrei'ityksen väliä. Vaa'assa en käy tietenkään.

Sen sijaan verikokeissa kävin yhteiskunnan piikkiin, koska työterveyshuoltoon ei saa mennä. Kaikki muut veriarvot ovat normaalit, paitsi alhainen kalium ja korkeahko verensokeri. Tänään yritin hakea apteekista kaliumia, farmaseutti pääsi väliin. En ilennyt ostaa sitä, kun hän aloitti jumputuksen lisätutkimuksista. Niihin minulla toki pitää löytyä kärsivällisyyttä, mutta jos edes ensiapua olisin saanut.

Olemme pari viimeistä viikkoa korjanneet vahinkoa. Kaikkea on sattunut, eikä vähiten pahoillaan ole Hän - nyt kun on ihmissukuun jälleen palannut. Itse taas opettelen anteeksiantoa. Miten muistaa, että kaiken pahan on tehnyt olento, joks ei kuulu ihmissukuun?

Edelleen ihmettelen, miten en osaa varautua kaikkiin sairaan mielen tempauksiin. Ei kai kukaan. Kissat auttavat paljon, pehmentävät ilmapiiriä silloinkin, kun olisin valmis ampumaan ensin ja kysymään salasanaa vasta sen jälkeen. Loputtomaan kuuntelemiseen ihminen tarvitsisi teratapi .

Niin ja hei, hupsista hei. Olemme kissanomistajia. Uskomatonta. Vaikka nuo idiootit välillä huonekaluja raapivatkin.😻

Korjausliike

Olihan kamala kevät ja alkukesä!

Mielenterveys on hauras ja elintärkeä asia ihmiselle, totesin jälleen kerran, kun Hän luisui arkijärjen toiselle puolelle. Paljon meni rikki, mutta korjaamisen arvoista on sen verran, että kannattaa yrittää.

Kerkesin jo lähes unohtaa, että blogi on olemassa, kun olen viime kuukausien aikana kirjoittanut fyysistä päiväkirjaa. Nytkin arvon vielä, jatkanko kirjoittamista, vai ovatko ajatukseni niin yksityisiä, että tahdon pitää ne itselläni. Mutta katsotaan, miten käy.

Tänään meillä on kuitenkin erityispäivä. Morris ja Minni muuttavat meille. Meistä tulee kissanhuoltajaperhe.

Asiat ovat paremmin kuin aikoihin. Mutta onko näin Morriksen ja Minnin mielestä, jää nähtäväksi.