Valo ja kallio

Meillä on tunteiltu viime aikoina. Hän turhautuu vuoronperään äitinsä ja poikansa takia, minä taas tuskailen töitäni. Haemme toisistamme turvaa. Välillä on päästävä kainaloon, koska kosketus rauhoittaa molempia. Hän kutsuu minua kallioksi, minä Häntä elämäni valoksi. (On niitä ällöttävän lutuisia lempinimiä muitakin, mutta säilyttääkseni itsekunnioituksemme rippeet en niitä ryhdy tässä paljastamaan.)

Hivenen kummallista käytöstä naiselta, joka vielä neljä vuotta sitten vannoi, ettei koskaan luottaisi kehenkään eikä antaisi itseään tai ajatuksiaan koskaan kenellekään. Mutta kun ei ole mitään salattavaa - siis minun asioissani, ystävien tai työasiat tietenkin pysyvät omalla tontillaan. Ei tähän heti päästy, eikä matka ole ollut ruusuilla tanssia, mutta tilanne saa minut kohtalolle maukumaan, että miksi vasta nyt onnea tarjottiin. Niin kuin kohtalo vastaisi, nauraa vain partaansa ja toteaa, että olisin vaan onnellinen - kaikki eivät saa tätä koskaan.

Kiitos siitä. Kyllä kelpaa. Etenkin kun kaikki muu, mikä ei ole paskaa, on kusta. Työ on aivan hullun hommaa, välillä pelkään, että tuon stressin vapaa-ajalle. Välillä huomaan pinnani kiristyvän vapaa-aikana, pieniä napsahduksia. Välillä toivon sairastumista, välillä potkuja. Välillä sitten taas koen perusteetonta optimismia, toivon, että firma selviäisi, että saisin luvattua lisäkoulutusta. Eläkeikään nimittäin on vielä aikaa, pitää saada lisätaitoja ja tietoa, että voin kehittyä työssäni, ehkä saada vähän lisää palkkaakin, että meille jäisi edes siedettävä eläketoimeentulo. Se minua eniten elämässäni pelottaa ja motivoi.

Olen aika hauras kallio. Ajan rapauttama. Tarvitsen valoni, etten murene pimeässä.

Nukkumasan kaveri

Eilinen roolipelipäivä vei mehut raskaan työviikon päälle. Menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Herätessäni aamulla seitsemän maissa koin hetkellisen pirteyden puuskan, tiskasin ja katselin sisustusohjelmia. Nyt hetki on ohi. Pitänee myöntää, että työ imee voimani radikaalisti. Siellä pitää keretä tekemään joka päivä 100 prosenttia. Jonain päivinä enemmän olisi tarpeen. Onneksi viimeinenkin kollega saapuu lomaltaan huomenna, onneksi talvilomaani on enää kuusi viikkoa.

Jotain outoa väsymyksessäni kuitenkin on. En muista koskaan tällaista koneneeni. Fyysisesti kuitenkin olen terve. Veikkaan, että henkinen kapasiteettini on viimeksi eroaikaan ollut näin kovilla. Mutta aion selvitä. Etenkin kun ison pomon kanssa jutellessani hän ilmaisi, että minun kouluttamiseni on myös hänen mielessään. Jopa ihan sinne toivomani oppisopimuskoulutukseen saakka. Veikkaan, että kun saan teoriapohjan paikalleen tulen nauttimaan myös työstä toisella tavalla, voin kehittyä työn tarvisemalla tavalla. Tietekin sillä ehdolla, että firma säilyy hengissä.

Hän on päässyt omissa hommissaan eteenpäin. Jossain välissä tuli henkinen lukko, epävarmuus ja vermeetkään eivät olleet ihan kohdallaan, mutta nyt on ilaisin ollut vastassa iloinen musikantti. Tänään Hän matkaa bänditreeneihin, sieltä on yleensä kotiin tullut iloinen mies.

En jaksa olla ihmettelemättä, millainen rauha meillä on keskenämme. Ja hyvä niin. Muuten olisi vaikeata kestää ulkoa tulevat paineet: Hänellä poikansa ja äitinsä aiheuttamat, minulla taas työn. Minulla on ollut haavekuva harmoniasta, mutta rehellisyyden nimissä en tainnut koskan uskoa sellaista saavuttavani. Aloin uskoa sen olevan harhaa ja legendaa, mutta niinpä vain saimme sellaisen kokea.

Ei ole lunta ikävä

Jos tästä ilmastonmuutoksesta jotain hyvää pitää sanoa, niin kiitos lumenpuutteesta. Toki on pimeätä puutiaisen peräpäässä, mutta mikä nautinto, kun ei tarvitse palella tai liukastella. Valon määräkin lisääntyy tässä vaiheessa jo puoli tuntia viikossa.

En ole mitenkään innostunut vesisateessa tarpomisesta, mutta mieluummin vettä kuin räntää. Ehkä voimme sitten hamassa tulevaisuudessa autopaikallemme parkkeerata soutuveneen. Tai sitten voimme ryhtyä jeesuksiksi, kävelemme vetten päällä.

Nonnih. Eipä viisastella. Mutta kun pakko on vähän keventää tunnelmaa, ettei ihan ole maansa myynyt meininki. Työ nutistaa. Vaikka miten tahtoisin tehdä työni hyvin, niin se ei vain ole mahdollista. Juosten kustu on uusi intiaaninimeni.

Mikä se memory lane nyt suomeksi onkaan?

Paikkasin farkkujamme, yhdet Hänen ja kahdet minun. Olen oppinut käyttämään sellaista vanhaa poljettavaa Singeriä joskus kääpiönä. Koneella oli temppunsa, mutta varsin luotettava se oli. Ei ollut muovia, vain rautaa tai puuta. Perheemme oli varsin varaton, jos halusin muodin mukaiset tiukat farkut, kavensin ne itse. Jos ne ainoat menivät rikki, korjasin ne.

Kun kerroin Hänelle, että sain farkut tai mitkä tahansa housut ja yhden paidan kerran vuodessa syksyllä, jotenkin hän ei muistanut perheolosuhteitani. Hän kysyi, olivatko vanhempani saitoja. Taisin järkyttyä kysymyksestä. Iski hirveä itkukohtaus ja piti mennä kylpyhuoneeseen vollottamaan hetkeksi. Mykistyminen on jännä laji, ei edes puolustautua voi - tai edesmenneitä puolustaa.

Siitä huolimatta, että isäni oli väkivaltainen alkoholisti, joka joi palkkansa tai juotatti sen kavereillaan, vanhempani olivat uskomattoman vieraanvaraisia jopa silloinkin kun rahaa ei ollut. He vastaanottivat serkkuni, sisarustensa lapset meille loma-aikoina Yleensä ruokana oli perunaa ja jatkettua kastiketta. Ketään ei pakotettu syömään. Pulla oli äidin tekemää ja tuoretta. Jos herkkuja oli, ne jaettiin kaikille. Jos isäni sattui sille tuulelle, karkuun juoksivat myös serkut.

Vanhempani takasivat myös sisarustensa velkoja ja vekseleitä. Vain äidin nuorin sisar mokasi. Muillakin sukulaisilla tai kavereiden vanhemmilla se oli varmaan lähellä siinä yleisessä 70-80-luvun vekselikierteessä. Äidin siskon virhettä kannan edelleen sormessani äidin jäämistöstä minulle siirtyneenä kivisormuksena, jonka pikkusisko antoi äidilleni, kun ei velkaansa voinut maksaa. Ei varmaan ollut hintansa väärti, mokoma 70-lukuinen kullitettu huitunut rimpula, mutta sisko antoi aarteensa ja elätti hetken sillä rahalla yksinhuoltajana varsin vaativan lapsensa. (Kultaahan se on, ametisti kivenä ja nätti.)

Takaisin tähän päivään. Tietenkin Hän pyysi anteeksi. Tietenkin jatkoin paikkaamistyön loppuun. Olen vahvan oloiseksi ihmiseksi joissain asioissa ällöttävän hauras, etenkin minut saa pois tolaltaan ajatus siitä, että vanhempani olisivat niissä vähissä oikein tekemissään asioissa mokanneet. Niitä on varsin vähän. Mutta kiitos köyhyyden, osaan uskomattoman paljon asioita. Niin kuin farkkujen paikkaamisen.

Ihana pitkä viikonloppu

Vaikka Hän on maansa myynyt suomalaisen jääliukupotkukiekkokuvioluistelu-tiimin huonon pelimenestyksen takia, on kuluva viikonloppu muuten ollut rakkauden ja rauhan täyteistä aikaa. Kun ei ole kiire, niin kerkeää huomioida toisen paremmin. Ja kun Hän hoitaa kotihommat viikolla, voimme keskittyä paremmin yhdessäoloon viikonloppuisin.

Perjantaina Jätti pistäytyi ruoka-aikaan paikalla, onneksi liha-papu-herneproteiini-bolognese ja pasta ovat edullista ja täyttävää evästä. Olen miettinyt, että pikkuhiljaa siirrymme enemmän kasvisproteiinin suuntaan. Ei niin, että meistä kokonaan kasvissyöjiä tulisi välittömästi, mutta vähennämme eläinperäistä.

Lauantaina kuusenpurkamisen päälle katsastimme bänditarjontaa. Mikään ei kuitenkaan herättänyt mielenkiintoamme, sovimme kuitenkin parin viikon päähän ulkoiluretken Tavastialle, kun Peer Güntin vanhat herrat sattuvat siellä rämistelemään. Jos vaikka kerran kuukaudessa pääsee jonkun aktin livenä näkemään, niin se riittää tyydyttämään hippajalkani vipatuksen.

Tänään ajattelin käydä ostoshelvetin yläkerrassa, kunhan ensin käymme moikkaamassa Hänen äitiään loppusijoituskohteessa. Joulun jälkeisen sunnuntain luulisi olevan turvallista aikaa tehdä muutamia kosmetiikka- ja kodintavarahankintoja. Sen lisäksi haikailen sellaisten verkkokorisysteemien perään. Säilytystila on aina kortilla. Ja jos vaikka vähän kävelyllä kävisimme valoisan aikaan. Sekin olisi mukavaa.

Ihanaa on ajatella, että vielä saan kyyhöttää kotosalla maanantain. Ihanaa, että edessä on lyhyt työviikko. Onneksi edes yksi kollega saapuu töihin. Jää vain kahden tuuraaminen minun kontolleni. Ehkä selviän tästäkin. Kunpa jaksaisin etsiä sopivia avoimia paikkoja, mutta kun itseluottamus ja jaksaminen ovat nutistuneet, niin kovin se on vastenmielistä.

Tuoreen vuoden ensimmäinen ilta

Synnyinkuntani on jälleen joutunut osaksi fyysisesti suurempaa kokonaisuutta. Nyt Nurmes natusteli Valtimon. Varsin ymmärrettävää, väkimäärältään pienten kuntien on parempi hakea naapureista voimaa, vaikka tietysti tahtoisin voittaa lotossa ja pelastaa koko seudun. Olisi ihanaa ostaa sieltä iso kiinteistö, perustaa puuhastelupaikka, jossa ruokkia ja majoittaa ystäviä ja vieraita ilman pelkoa, että projektin pitäisi tuottaa mitään.

Vuodenvaihde meni ilman lupauksia. Ehkä yritän olla kärsivällisempi kanssaeläjien kanssa. Ja pitää yhteyttä ystäviin muuallakin kuin naamakirjassa. Koska sellaisia ihania minulla on, yhdeltä kun nau'uin blogikirjoitusta, sain ihan oman, kauniin sellaisella rosoisen ihanalla tavalla kuin Tyttö vain osaa.

Vietimme illan pääosin kahdestaan. Tein improvisoitua perunasalaattia (unohdin suolakurkun, korvasin ne omenalla, tuoreella basilikalla, jalopenoilla ja vihreillä oliiveilla), pannukasviksia ja makkaralajitelman. Hänen poikansa, Jätti, kävi syömässä ennen kuin hiipi omille menoilleen. Me kuuntelimme kovenevaa pauketta, muttemme vaivautuneet edes ulos lähtemään. Vaarana ovat aina holtittomat ampujat ja harhautuneet raketit. Ei kyllä tekisi yhtään pahaa kieltää tulitteiden käyttöä perusihmisiltä.

Rauha elämässämme on ihanaa. Elämä on muutenkin mahdottoman mukavaa. En tästä luopuisi isolla rahallakaan, en millään oikeasti. Toivottavasti ei tarvisekaan!