Valo hivelee talvikohmeloista sielua

Kevät saa molemmat ajattelemaan kasvun ihmettä. Parvekkeelle olisi saatava jotain kivaa kasvavaa, Hän lupasi auttaa multashowssa, kun sen aika koittaa. Onni on kumppani, joka pitää samoista asioista. Tänään teimme alustavan  tiedusteluretken kasvihuoneelle. Siellä on aina ihana käydä, rakastan kasvien tuoksua ja värien kirjoa.

Kovin olivat vielä taimet pieniä, ei niitä kannattanut lähteä kotiin roudaamaan. Jos eivät olisi kuolleet matkalla, niin viimeistään ensimmäisiin yöpakkasiin parvekkeella. Pääsin halvalla, mukaan lähti yksi mehitähti talven aikana kuolleiden tilalle. Ei aina kestä helppohoitoisinkaan kasvi talven pimeyttä.

Mutta olipa ihanaa taapertaa pitkin Vantaanjoen rantaa! Paluumatkslla lisäsimme jopa hivenen vauhtia. Vähissä ovat olleet talviset kävelyretket. Emme olleet ainoita, siellä oli muutama muukin. Vauhti ei vielä päätä huomannut, mutta ehkäpä saisimme senkin harrastuksen käyntiin.

Tänne saakka pääsemiseen meni aikaa. Välillä näytti vahvasti siltä, ettei meille yhteistä arkea löydy, mutta ihmeitä tapahtuu vielä. Siksi olen liikuttavan kiitollinen jokaisesta arkisesta pikkuasiasta, jota teemme yhdessä sulassa sovussa. Ja niitä on paljon, vihdoinkin on lupa nauttia arjesta yhdessä. (Ei meillä kuitankaan mätsäävät tuulipuvut ole. Yksilöinä yritämme pysytellä.)

Sukkahousurajoittunut tunnustaa

En muuten koskaan aikaisemmin tajunnut, että olen vahingossa, pyytämättä ja yllätyksenä pelastanut maailmaa vuosikymmeniä. Lopetin kertakäyttösukkahousujen käyttämisen joskus 80-luvun loppupuolella. Ensin käytin vain legginsejä, sitten en enää tarvinnut mitään minun ja varmarihousujen väliin. Nykyään tilanteen viimeistelee keski-ikä, minulla on viimeksi ollut kylmä joskus kymmenen vuotta sitten.

Muissa elämäntavoissa on vielä toivomisen varaa, vaikka kasviksiakin tulee vedettyä enemmän kuin vuosiin. Ei riittävästi, sen lisäksi elämän paras sekä helpoin proteiini vielä on löytämättä. Onneksi meillä ei ole autoa, joukkoliikenne pelaa, emmekä lomalla lennä minnekään. (Muistuttakaa, että kerron teille Bloxcarista.) Jätteiden kierrätys on Tsadissa onneksi heppoa. Vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton, ajattelen pallomme tulevaisuutta.

Olisi ollut parempi maapallon kannalta, jos ihminen ei olisi kova lisääntymään. Jossain joku heitti ajatuksen, että ihmiselle maksettaisiin lapsettomana pysymisestä. Ei minulla tosin ole mitään sitä vastaan, että verovaroillani muiden kääpiöt saavat terveydenhoidon ja koulutuksen. Kun vaan ne kääpiöt sitten ymmärtävät aikanaan tarjota verovaroja vanhustenhoitoon.

Tänään on kuitenkin lihapäivä. Meillä asuvan, Hänet, pelastanut ystävä saapuu lähes jokaviikkoiseen tapaansa syömään illalla. Ajattelin käristystä, kasvismuushia ja lettuja. Ja minulle viiniä.

Terveisin herkkup*rseiden kuningatar

Valistunut oligarkki töitä vailla

Onhan se nyt vaan kertakaikkiaan niin, että maailmasta puuttuvat aivot. Mielestäni minulla ne aivot tietenkin olisivat. Voisin järjestää maailman uudelleen, että se oikeasti toimisi. Vaalit lähestyvät, yksikään ehdokas ei tunnu antavan minulle sitä, mitä olen vailla.

Ensimmäiseksi tulevat mieleen Iissiksen lapset ja Persukkeet ja muu kriminelliaines. Voisiko heidät sijoittaa esimerkiksi reservaattiin (tyyliin Selviytyjät, sen verran konseptia pakkoseuranneena tiedän), missä aseisiin annettaisiin letaalit panokset? Rajoitettu määrä elintarvikkeita, strategisesti eri puolilla molempien tarvitsemia aineksia. Siinähän sitten joko tappaisivat toisensa tai opisivat tekemään yhteistyötä. Se olisi ainoa avain pois reservaatista.

Vankilat voisimme muuttaa palvelukodeiksi. Kalterit pois ikkunoista, ovet auki ja hoitohenkilökunnalle tarvittava koulutus. Eristysosastoille muistisairaat, joita nyt vähän pitääkin vahtia.

Kansalaispalkka käyttöön, toisen asteen koulutus maksuttomaksi. Miedot huumeet laillistetaan (myynnistä valtio saisi verotuloja, turismi lisääntyisi, ehkä jopa se toivomamme työperäinen maahanmuutto). Joukkoliikenne ilmaiseksi, maaseudulle kutsuperäinen joukkoliikennemalli, yksityisautoilun verotusta voisi nostaa, toki vähemmän niille ajoneuvoille, jotka saastuttavat vähemmän.

Kierrätystä suosittaisiin muovipanttijärjestelmän avulla, biopolttoaineita saisi ruuanjätteistä, kasvisruokaa suosittaisiin, mutta mitään ei kiellettäisi. Suomalainen saisi pitää HooKoon Blöönsä, kunhan se vaan pakattaisiin kierrätettävään materiaaliin. Tutkimusta ja tuotteistamista lisää sille puolelle.

Siinä nyt ensimmäiseksi mieleeni tulleet ajatukset,joita ryhtyisin ajamaan valtaan päästyäni. Niin ja viinit pääsisivät maitokauppoihin. Mikseivät viinatkin? Niinhän ne ovat muuallakin maailmassa eivätkä tunnu ihmiset kuolevan sen enempää alkoholismiin kuin Suomessakaan. Alko on aikansa elänyt instituutio, verotushan ne tulot valtiolle tuo.

Jotta missä mun pestini valistuneena oligarkkina luuraa? Vaalejakaan ei tarvitsisi järjestää - säästyisi pitkä penni.

Ja mun nimeni on nimes sun

Reilu kuukausi ennen häitä tilasimme esteettömyystodistuksen. Vihkimisaika oli varattu maistraattiin ja ilmoitettu lähiomaisille. Minullahan oli passi voimassa, se vain piti muistaa ottaa mukaan esteettömyystodistuksen lisäksi. Passin voimassaoloa varmistelin Häneltäkin, minä nimittäin tiedän, millaisen huithapelin olin naimassa. Isoja linjoja Hän ymmärtää, älynsä ja muistinsa ovat huippuluokkaa, mutta käytäntö on usein kovin vieras asia hänen sanavarastossaan.

Pedantti minä tiesin tasantarkkaan, missä passini on, mutta päätin vielä viikkoa ennen häitä varmistaa, että löydän varmasti virallisen todisteen olemassaolostani. Asiakirja löytyi, mutta voimassaolo oli päättynyt jo vuoden 2018 lokakuussa. Siitäpä se hikoilu sitten alkoikin. Ja unettomuus.

Onneksi seuraavana päivänä maistraattiin soitettuani kivi laskeutui sydämeltäni. Vanhaksi mennyt passi riitäisi tuoreen ajokortin kera. En tarvinnut pikapassia enkä väliaikaista henkilöllisyystodistusta (lue ylimääräistä rahanmenoa).

Vihkiäisissä kaikki meni suunnitelmien mukaan. Vanha passi riitti. En kuulemma näyttänyt passissani 18-vuotiaalta, vaan omalta itseltäni. Uutta ryhdyin hakemaan häiden jälkeen. Hakemus netissä, kuvat suoraan valokuvaamosta, mutta kun pitää allekirjoittaa hakemus eikä sormenjälkikään ollut tallennettu. (Mielestäni minulta kyllä jo edellisellä kerralla olisi otettu joku sormenjälki. Ehkä olin väärässä.)

Yllättäen sain jo seuraavalle päivälle, lomaviikon viimeiselle päivälle, ajan poliisiasemalle. Siellä minä sitten nakotin. Ensin eteeni ilmestyi nuori poliisi ruusu kädessään. Olivat päättäneet julkisuuskuvaansa kiinottaakseen ryhtyä jakamaan ruusuja naisille ja namusia kaikille (no, kun naistenpäivä).

Seuraava kauhun paikka tuli siinä vaiheessa, kun minut kuulutettiin tiskille. Se oli aivan väärä nimi! Odotin alitajuntaisesti entisen puolison sukunimeä. Siinä se nähdään. Ihminen leimaantuu 15 vuodessa - jo oli aikakin vaihtaa. Onneksi uuden passin lunastamista varten en tarvitse uutta henkilöllisyystodistusta - emme tarvitse yhtään ylimääräistä rahanmenoa.

Yllättävän nopeasti uusi passi tuli. Jo tänään olisin saanut hakea sen Aaarrrkioskllta. Menee huomiseen. Ei tässä nyt juuri minnekään olla lähdössä. Honeymoon siirtyy elokuulle, kunnes saan loman. Sitten menemme jo kolmantena peräkkäisenä kesänä Pohjois-Savon metsiin pienen lammen rannalle keskelle ei mitään.

Se on kuuulkaas, poijjaat, rakkautta se, kun sellaisissa olosuhteissa viihtyy yhden miehen kanssa. Meillä sitä taitaa riittää. Vihdoinkin - sanoo joku lokonen korvieni välissä - jo oli aikakin.

Aloittaisinko uudelleen?

On minulla silloin tällöin tunne, että voisin tiputella sanoja pois sydämeltäni. Ei välttämättä pelkästään ja aina parisuhteellisia asioita, niin kuin blogin aloittaessani ajattelin käyvän, vaan ihan tavallisia, ehkä enemmän sellaisia minulle tärkeitä juttuja. Sellainen toki on parisuhdekin - tuo ihana tärkeä asia elämässäni.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Hulluutta, raivoa, vihaa, anteeksiantoa, jälleenrakennusta ja tyventä tiivistä onnea. Meillä asuva, Hän, lopetti alkoholin käytön 10 kuukautta sitten, potkaisin hänet sitä ennen ulos nurkistani. Kun on yhden alkoholistin kanssa melkein henkensä menettänyt, ei tahdo enää riskeerata elämäänsä toisen kanssa. Se osoittautuikin oivaksi ratkaisuksi Hänelle, minulle sekä parisuhteellemme. Mutta tästä kaikesta myöhemmin.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on rakkaus. Vihkimisestämme on neljä päivää. Pieni kotikolomme on palautettu pienten juhlien jäljiltä ennalleen. Maanantaina menen jälleen töihin. Kun yksi ystäväni kuuli asiasta, onnittelut lähettäessään hän kysyi honeymoonista, päätin olla rehellinen. Vastasin, ettei meillä ole sellaiseen varaa, juhlatkin järjestämme vasta myöhemmin - nyt paikalla olivat vain veljeni, tytärpuoleni, Hänen lapsensa ja kaksi ystäväänsä. Pääasia on, että saimme toisillemme turvan, sitoutuminen on molemmille arvokysymys.

Katsotaanpas, osaanko jatkaa tästä. Ja koska se sitten tapahtuu.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran syytä kaikki

Kirjoitin päiväni, kun niin nätisti pyysivät. Saa nähdä, jääkö kirjoittelu päälle.

***

Heräsin aamulla puoli yhdeksän maissa reilun kuuden tunnin unien jälkeen. Aika hyvät unet, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän unta riittää. Miten sitä nuorena pystyikin nukumaan kymmentuntisia unia?

Aamuhetket yksin ovat tärkeitä. Ajatus lepää, vaikka seurasinkin vettä juodessani aamuteeveen vanhustenhoito-keskustelua. Tutkija oli niin oikeassa, kun totesi, ettei hoidon pitäisi laisinkaan kuulua liiketalouden piiriin, vaan olla yhteislunnan hoitamaa, kuten peruskoulukin. Julmaa menoa. Saisivat jakaa meille itsemurhapillereitä.

Lauantait ovat ihania päiviä. Minnekään ei ole kiire. Meillä asuva heräsi vasta kymmenen jälkeen. Sain lepuuttaa hermojani, töissä on hektistä ja hän työttömänä taas odottaa ihmisseuraa työpäivän jälkeen. Onneksi viihdymme yhdessä, hän on paras ystäväni.

Leikkasin puolison hiukset. Välillä ihmettelen, miten niin ulkonäöstään tarkka mies antaa minun, stereonäöttömän ihmisen koskea hiuksiinsa, mutta jostain syystä sisäinen näkemykseni on tähän saakka tuottanut toivotun lopputuloksen. Sitä paitsi olen edullisempi kuin oikea kampaaja.

Sauna lämpesi samaan aikaan. Saunan jälkeen rasvailin käsiäni, atooppinen ihottuma leihahti viime kesänä 11 vuoden oireettoman jakson jälkeen, enkä tahdo saada sitä kuriin. Rakastan kuitenkin sitä puhtauden tunnetta, jonka saan saunakeikan jälkeen. Talvella etenkin lämpö hivelee kroppaa.

Tein ruuaksi aasialaista; tofucurrya, palak paneeria ja riisiä. Rakastan ruuan kanssa askartelua, se rauhoittaa. Aasialainen uppoaa hyvin, ottoveli opetti autenttisia reseptejä asuttuaan Thaimaassa useampia vuosia.

Meillä asuvan ystävä ei tullutkaan kylään, riitelevät aikuiset ihmiset, mutta nuorempi lapsista onneksi ilmoittautui vieraaksi. Kokoveljieni kanssa naljailen naamakirjassa siitä, kun eivät mopomessuilla käydessään poikenneet kylässä. Oikeastaan taidan rakastaa veljiäni, ikävä on usein, aikaa vain oli vähän. Päätimme veljentyttären kanssa ryhtyä sisaruksiksi, että voimme järkkäillä hauskoja juttuja, kun meitä kerta ei oteta veljien ja veljenpoikien kesken puuhailemiin juttuihin mukaan. Hauskaa huumoria, ihanaa, että perheen kesken on sitä, vaikkeivät vanhemmat ihan osanneet omaa osuuttaan rakennella. En minä silti heitäkään vihata ole osannut enää vuosikymmeniin. Viha on niin tuhoava, itseään ruokkiva liekki.

Meillä asuvan poikanen läksi ryhmäkotiin vasta kymmenen maissa. Hienoa, että hän on kiinnostunut viettämään isänsä kanssa aikaa, kun vanhempi poika kulkee tummemmpia teitä, läträä päihteiden kanssa. Surullista seurata kun ihmisen lapsi tuhoaa itseään, ihan vain siksi, kun ei löydän itseään tai omaa tietään. Kun osaisi auttaa.

Missasin Holmes NYCin. On niin vähän tv-ohjelmia, jotka jaksavat kiinnostaa. Taru sormusten herrasta on kuitenkin tuttua ja turvallista kotiviihdettä. Sitäkään vaan en jaksanut katsoa loppuun, uni voitti. Harvoin enää jaksaa lähteä baareihin.

Täytän tänä vuonna 55 vuotta. Harvoin enää jaksaa lähteä baareihin, keikoille korkeintaan. Hurjaa ajatella, että viimeisistä isoista juhlistani on jo viisi vuotta. Olen joka aamu päivän lähempänä kuolemaa kuin syntymää, yritän käyttää jokaisen päiväni arvostaen elämän tarjoamaa hyvää.

Ihan hyvä elämä minulla on ollut. Niin kuin tämä päiväkin.

Ei jouvva, ei kerkeä

Ei tästä mitään tule. Tapahtuu paljon, tapahtuu helkkarin hienoja ja hyviä asioita, enkä minä kerkeä kirjata niitä ylös. Toisaalta onko niissä mitään kirjoitettavaakaan, kun kaikki on vaan lovee, rakkautta, ihanaa ja upeeta? Kel´onni on, se onnen kätkeköön?

Ehkä mie jossain välissä taas tulen tänne ja saan aikaa, mutta nyt töitä on niin paljon, että kun kotiin saavun, en jaksa edes kissaa kirjoittaa. Hän muuten yrittää ylipuhua minua kissan ottamiseen, minä taas selitän, että sen jälkeen pitäisi aina hoitaja hankkia ja vaivavaiva. Mutta olisihan se ihana. Toinen pörri taloon tuon nykyisen ihanan lisäksi.

Olen kovin rakastunut. Rakastan paljon. Miten tässä näin kävi?