Eivät vuodet vyöry ylitseni vaivatta. Tiistaina heräsin kipuun. Joku kummallinen lihas (minulla siis vielä on niitä - jossain) yläselästä päätti jumittaa itsensä niin, että salpasi hengityksen ja liikuntakyvyn. Siinäpä sitten rimpuilet, kun kello soi ruokapöydällä ja ylös pitäisi päästä. Pihinän voimin se onnistui, ei kun nappia naamaan ja Hänen kätösensä levittämään Voltarenia koko selän pituudelta. Tänään on jo parempi päivä, mutta ibuprofeenikuuri saa luvan jatkua, etten vaan jännittele viereisiä lihaksia toiseen jumiin. Syytä nimittäin olisi kestää töissä, kollega on luottamusmieskoulutuksessa vielä kaksi päivää, teen myös hänen työnsä.
Hän nukkumaan tullessaan huokasi minun tuoksuvan hyvältä. Humoristi minussa mietti, että tarkoittikohan Hän lihasrelaksantin tuoksua vai naamarasvaa. Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni, romantiikka säilyi hetkessä. Muutenkin olen ihmeissäni, että näinkö helppoa on parisuhde ja rakkaus. Tämähän on aivan ihanaa! Ei kiistaa eikä vänkäämistä, me ohjaamme vuoronperään laivaamme samaan suuntaan, luovimme maailman myrskyjen läpi, mutta se rauhan satama minua vähän epäilyttää. En minä sinne tahdo, kyllä minä tiedän, että sinne päädytään, kun vaan ensin matka jatkuisi.
Hän on rakennellut meille Iikkean huonekaluja. Tilasimme kylpyhuoneeseen allaskaapin ja olohuoneeseen kirjahyllyn pätkän, jonka päälle telkkari asettuu. Kaappitilasta on jonkun verran ollut puute. Muuten tuntuu, että tulemme toimeen oikeastaan nykyisessä kodissamme, kotikolossamme. Ja parempi taitaa ollakin niin, koska taloudellinen tilanteemme tulee huononemaan aivan lähiaikoina.
Sitä ennen kuitenkin pääsen tarjoamaan virvokkeita veljen perheelle. Myöhemmin lauantaina menemme yhdessä syömään. Etsiskelin netistä ruokapaikkaa, päädyin nepalilaiseen, jota oli kovin kehuttu. Kauhukseni vain huomasin, että sinne piti SOITTAA pöytävaraus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tahdon puhua puhelimessa. Siinä mielessä olen kovinkin introvertti, tai sitten vaan suomalainen. Tahdon mustaa valkoisella ja mahdollisimman vähällä lääryämisellä. Onneksi toisessa päässä varausta vastaanottava henkilö puhui niin hyvää suomea, että ymmärsin asiani menevän läpi. Toivottavasti ammattitaito ulottuu myös keittiön antimiin. Ulkona syöminen on kivaa, mutta se on aina riski, kun itse tekee kohtuullista ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti