Silpaisin sitten lauantaina suojakännin. Ystävieni ja Hänen tapaaminen suhteemme alkuaikoina ei sujunut aivan ongelmitta. Niinpä suoraan sanottuna pelkäsin lauantaisia treffejä sen verran, että rohkaisin itseni tolkuttomaan humalaan. Tein aivan aloittelijamaisia virheitä alkoholin kanssa. Yksi vanhimpia ystävättäriäni ei hänkään ollut aivan vakuuttunut, miten tapaaminen menisi, mutta kun Hän ymmärsi pyytää anteeksi ja selittää olosuhteita, oli vastaanotto suotuisa. Minä vaan en osannut enää pysäyttää prosessiani. Ja siinä sitä sitten mentiin.
Kun Kypckin keikka Tavastialla oli loppu, aloin olla jo mekoisen lähellä puhekyvytöntä. Siihen kun vielä päälle pantiin parin Hänen ystävänsä tapaaminen ulkosalla, olin valmista kauraa. Kinusin kotiinlähtöä silmät seisoen ja polvet notkuen. Onneksi Hän taisi nähdä, että parempi oli viedä nuupahtanut nuorikko kotiin kuin yrittää saada minua tokenemaan baariretkelle.
Unilla olin jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä heikotti ja väsytti. Sain kuitenkin pyykit pestyä ja ruuan tehtyä. Muun ajan notkuin nojatuolissa tai sängyssä. Onneksi Hän oli taas hoitanut kotihommat muilta osin, ei tarvinnut niistä kantaa huolta. Ja onneksi ystävätkin taisivat ymmärtää, että parempi minun oli mennä kotiin kuin sammua baarin pöytään.
Seuraavan kerran pidän kyllä varani. Ei enää etoaloittelijan virheitä, vaikka miten pelottaisi ja ahdistaisi. Nolottaa moinen - aikuinen ihminen tässä kuitenkin pitäisi olla. Ehkä. Mutta Kypck oli jälleen ihan tosi hieno. Jykeva poljento oli keikalla, eikä Diablo minua olisi kiinnostanutkaan. (Valehtelen, olisipas, en vaan enää kyennyt. Tuollainen pelkoreaktio EI SAA enää toistua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti