Työni takia herään viikolla aikaisin, joskus sisäinen herätyskelloni herättää minut ennen herääkellon soittoa. Tänäkin aamuna pomppasin sängystä jo viiden jälkeen. Tai noh, pomppasin on ehkä vähän väärä verbi, mutta kuitenkin nousin suhteellisen rivakasti. En jäänyt sänkyyn vatuloimaan. Hän sen sijaan jatkoi autuaan unia, olihan Hän tullut viereeni vasta yhden maissa.
Minun on pakko unta saadakseni ryhtyä rauhoittumaan jo kymmenen maissa, yleensä vähän ennen yhtätoista ovat valot poissa. Nykyään nukahdan välittömästi ja nukun yhden väliheräämisen taktiikalla aina aamuun. Keski-ikä on vihdoinkin irroittanut kyntensä unikeskuksestani, tai sitten en enää stressaa, vaikka työ stressaavaa mahdollisesti onkin. Enhän minä sille mitään voi, että työskentelen hullujenhuoneella, jota myös yksityiseksi yritystoiminnaksi kutsutaan. Hän taas mielellään valvoo, surffaa netissä, katsoo televisiota, lukee. Ja aika usein hetkeksi nukahtaa sohvalle, ennen kuin kapuaa viereeni.
Aika, jonka vietämme vierekkäin sängyssä, on kallisarvoista. Nukumme 120 cm leveässä sängyssä hyvin, mutta vain hetken voimme viettää saman peiton alla. Meillä on sängyssä kamina, enkä se aina ole minä. Silloin tällöin kuitenkin kietoudumme toisiimme kuin karhunpennut, kiepille, limitysten ja lomitusten ja vain olemme, hengittelemme toisiamme. Aamuisin Hän herää hetkeksi, harjaa hiukseni ja lukee, ennen kuin sammuttaa valot vielä pariksi tunniksi. Silloin ei muuta jutella kuin rakkauden sanoja, niitä meillä riittää. Ainakin toistaiseksi on näin ollut.
Elämä tuntuu täydeltä. Odottamisen arvoiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti