Elämäni viimeinen rakkaus

Uskaltaisinko uumoilla? Ehkä pienperheemme selviää pandemiasta ilman tappioita. Hän sai rokotteensa torstaina, perjantaina iskivät pienimuotoiset haittavaikutukset, väsymys, nivelkivut ja päänsärky. Hänen iltansa meni sohvalla nukkuessa. Ja samaa on liikkeellä tänäänkin. Aika vähällä Hän on onneksi päässyt. Ilmeisesti minun ikäluokkaani ryhdytään rokottamaan tulevalla viikolla. Siitä kolmisen viikkoa ja meillä on jo jonkinlainen suoja. Heinäkuussa varmaan saamme vahvisterokotukset.

Itse haveilen yltiöoptimistisesti toteutuvasta John Smith festivaalista. Tuska peruttiin jo toistamiseen. Muutamista keikkalipuista ei tiedä, tapahtuvatko ne ikinä vai menivätkö piletit kankkulan kaivoon. Eipä tosin tunnu missään, jos muuten tästä selviämme kuivin jaloin. Mökille me nyt kuitenkin pääsemme elokuussa.

Välillä minullakin herne heilahtaa, liittynee kerääntyviin ikävuosiin. Olen suorastaan filosofinen. Uskon, että minun elämänkaareni rakkaudet/ parisuhteet ovat tässä. Jos meidän suhteemme päättyisi ennen aikaansa, en jaksaisi enää uuteen ponnistukseen ryhtyä. Siksi välillä pelkään mahdollisia uhkakuvia, välillä taas en tahdo uskoa onneani. Tällaista kai se elämä sitten on. Ikinä en tarjontaa olisi voinut etukäteen aavistaa. Ja kun tulevasta en tiedä, niin voin nauttia hetkestä, arvostaa elämää.

Melkein kuin ensimmäinen koulupäivä

Useampaan viikkoon en ole käynyt toimistolla, vaan puurustanut etätöitä eteiseemme perustamallani työpisteellä. Hän on joutunut hillitsemään musisointiaan ja vaikenemaan, kun kailotan vuoron perään puhelimessa tai Teams-palavereissa.

Muutenhan tulemme erinomaisesti toimeen, olemme yksikkö, mutta sitten kun toisen kävyt tipahtelevat oksilta, niin tärähtää toisenkin maitopeilarikärristä loiskaus. Saatamme karjahdella hetken, mutta onneksi osaamme pyytää anteeksi sen päälle. Usein syynä on väsymys tai alhainen verensokeri. Tiedättehän sen päivän, kun kaikki menee vähän ohi tai pieleen, asiat eivät tunnu luistavan.

Kaipaamme välillä molemmat omaa rauhaa, niinpä olin kovin iloinen, kun kollega ehdotti, että lähtisin hänen kyydillään toimistolle. Jo aamulla oli olo kuin olisi menossa ensimmäisen kerran uuteen kouluun ta työpaikkaan. Meikatakin piti pitkästä aikaa, ja etsiä ihmisvaatteet päälle.

Työpäivä sujui kuin siivillä, kollega selvitteli minulle hommiaan, hänellä on nimittäin päivät vähissä, hän jää lomalle toukokuussa ja lomien jälkeen eläkkeelle. Sain hyviä uutisia, hänen töitään ei työnnetä minulle kuin väliaikaisesti (ja saan siitä sijaiskorvauksen). Siihen palkataan ihan vakituinen ihminen tilalle, pitää vaan kehittää sovelias ja mielenkiintoinen toimenkuva.

Sen verran toimistopäivä väsäytti, että kun kotona Hän vaikerteli ja itse en enää onnistunut, niin karjahtelukohtauksen jälkeen päätin vetäytyä buduaariin makoilemaan. Pitäisi olla se toinen ovellinen huone, että välillä voisi tuulettaa ajatuksiaan, vaikka miten olisi yksikkö. Ei se rakkautta vähennä. Eikä välittämistä.

Tyhjän pesän syndrooma

Kuusi päivää meillä oli lemmikki. Nyt on kovin tyhjää. Molemmat olemme kuulevinamme kissan rapisteluja siellä täällä. Jäi ikävä ja kaipuu, valitettavasti molemmilla Morris-kissaa kohtaan. Emme tahdo korviketta. Sehän tästä ongelman taas tekee. Mielikuvani siamilaisista muuttui täysin; eivät ne olekaan kovaäänisiä kiusankappaleita, vaan hellyyttäviä rakkauspakkauksia.

Morris on riittävän nuori ollakseen leikkisä ja seurallinen. Hän on myös riittävän vanha ja tottelevainen, ettei aiheuta havokkia. Yllättäen meillä on jo aika kissaturvallinen koti, mitään muuta ei tarvitse järjestää uudelleen kuin käymälä- ja ruokapaikka. Nyt käymälä piti aina nostaa pois kylpyhuoneesta ja ruokapaikan aluseksi ei sovi kanta-astujalehdykkä, vaan kerniliina tai iso tarjotin.

Varmaan Morris saapuu vieraaksemme, kun omistajaperheen synnytyksen aika koittaa. Ja me tietysti salaa haaveilemme, että nuoren perheen esikoisen saapuessa ei Morrikselle jäisikään enää aikaa. Voisimme ihan muina miehinä tarjota killille pysyvämmän residenssin.

Tai sitten jonain päivänä jostain putkahtaa juuri meille sopiva kissa. Yleensä asiat tapahtuvat oikea-aikaisesti, ehkä meidän pitää vielä vähän miettiä terveyttämme, kodin kokoa, lomaretkiä, talousasioita.

***

Muut asiat: työ on kamalaa, vaikkakin mielenkiintoista. Kotona rakkautta riittää. Parvekekukkasten taimista kolme kuoli, saan uudet tilalle ilmaiseksi. Tein reklamaation. Parveke on siivoamatta, vähän ahdistaa. Terveinä olemme molemmat, allergia hyökkii hengityselimiin.

Lainavauvva

Kollegan tytär etsi kissalleen hoitopaikkaa, kollega ehdotti meitä. Nuoripari läksi pohjoiseen pääsiäiseksi. En usko heidän tuovan tai vievän koronaa, tytär lisääntyy parin kuukauden kuluttua. Varmaan mielessä oli viimeinen pieni irtiotto arjesta kahdenkesken ennen jälkikasvun saapumista.

Morris on 9 kuukautta vanha siamilainen. Kapeanaamainen kierosilmäinen ruma luikku (kun aina kissat ovat olleet puolipitkäkarvaisia tai brittejä) , mutta ihana luonne, mikäli nyt näin voi vajaan vuorokauden tuntemisen perusteella jotain luonteesta sanoa. Eikä edes karju perinteisellä siamilaisaksentilla.

Huomioita: olen allergisoitunut kissoille todella pahasti, Hän on aivan myyty, siivoamisen määrä lisääntyy. Mutta kotieläin on pehmentävä tekijä, lässytämme elikolle molemmat varsin estottomasti. Onneksi ainakin viime yönä sain nukkua rauhassa, toivottavasti sama jatkuu.

Työ on aivan hirvittävää, mutta enempää en siitä lajista voikaan sanoa. Miksi ne, joilla töitä on, ajetaan loppuun, kun vapaana olisi monta erinomaista tekijää? Onneksi tuli päästäisloma, hengähdystauko on tarpeen. Miksi en jaksa hakea töitä? Mitä edes osaan?

Ikäkriisi kolkuttelee otsalohkon takana

Olen viime aikoina pohdiskellut onnea, onnellisuutta, elämän tarkoitusta sekä muita kevyitä kahvipöytäkeskusteluaiheita. Veikkaan, että minulla on elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Huomaan vanhenevani, tajuan joidenkin vaihtehtojen olevan jo saavuttamattomissa, toisten saavuttamisen vaikeutuneen. Taitaa olla edessä se punnitsemisen hetki, että miten kävi niin kuin omasta mielestä.

Lyhyt vastaus olisi, että hyvinhän tässä on käynyt huomioiden lähtökohdat, geenit ja luonteen. Sen varmaan ihmiset minusta muistavat, kun iso ovi aukeaa. Sen ja arvaamattomuuden, vaikuttaa siltä, että tuulen suunta on vaihtuva, välillä ei tuule laisinkaan. Tietoiset ratkaisuni ja elämän arvaamattomuus ovat tehneet kaaresta melkoisen vuoristoradan. 

Pitkä vastaus sisältää ehkää, muttaa ja jossia, mutta todennäköisesti päätyy samaan lopputulokseen. Sitä tarinaa vaan ei kukaan tiedä, ellen minä kirjoita muistiin edes vähän.

Surua on jo tähän mennessä ollut huomattavasti enemmän kuin iloa. Kipuja tulee olemaan enemmän, tai ne sijoittuvat lähemmäs loppuhetkeä ja varmasti jäävät  paremmin mielen päälle. Mikä vika on ihmismielessä, kun kielteinen tarraa tiukempaan kuin myönteiset tapahtumat? Eikö gagan vaan voisi unohtaa, onko pakko jäädä pyörimään laskikasaan?

Pohdin minä sitäkin, pitikö ne kääpiöt ihan oikeasti jättää tekemättä. Piti, koska en ollut kypsä eikä ollut kumppania. Fiksuja ja kamaliahan niistä toki olisi tullut. Kumppanittakin voisin nyt harkita adoptiota tai sijaisvanhemmuutta tällä päällä ja elämänkokemuksella, mutta en 10 - 15 vuotta sitten. Synnyttämään en ryhtyisi vieläkään. Minun sisälläni ei kasva mikään. Ei se silloin ollut mun teekupponen. Sen verran arvaamaton ja häilyväinen olin. Liian suuri elämännälkä oli itselläni.

Olen rakastunut vääriin ihmisiin ja antanut väärien rakastua minuun. Kokemusten tavoittelu minua on kovasti ajanut. Olen taiteillut ohuella pinnalla, kokemuksista saamani ilo on välillä kääntynyt myös kävelyksi lasimurskan päällä. Sitten on sattunut jalkapohjiin kuin Uuno Kailaan runossa. Mutta onhan siellä joukossa ollut hienojakin kokemuksia!

Jotenkin odotan seesteistä loppuikää, mutta pahoin pelkään, ettei tämä tivoli vielä ole kaikkia laitteitaan esitellyt. Muutama vatkain ja täristin on vielä testaamatta, toivottavasti myös muutama lempeä keinukin. Toivon vaan, ettei minun tarvisisi yksin matkata, kunpa Hänen ja minun polkumme kulkisi samaan suuntaan ja rinnakkain.

En etsi ikuista onnea, mutta tasainen tyytyväisyys olisi ihan mahtava juttu. Saako sitä tilata jostain vai itsekö taas pitää tehdä kaikki?

Oi aikoja, oi tapoja

Lomailu oli ihanaa, mutta typerää.

Tajusin sen jo maanantaina, kun ryhdyin tekemään projektia, jonka pitäisi olla valmis jo. Sen lisäksi lisääntyvä kollega jäi sairaslomalle tiistaina. Pelko- ja ahdistuskerroin nousi perjantaita kohti siinä määrin, että perjantaina purskahdin hysteeriseen itkuun yhden idioottipuhelun jälkeen. Ns. auttava taho kuvitteli auttavansa sillä tavoin, että hän soitti minulle ja vaati vastauksia ilmaantuneisiin kysymuksiin sen sijaan, että olisi itsenäisesti ratkaissut niitä.

Hyvä puoli asiassa oli, että korkein esi-ihme taisi tajuta, että minullakin on joku arvo, vaikka en loistava tähtönen olekaan. Ja projektikin on lähes valmis. Noin 95%. Loput parsin maanantaina. Tai tiistaina. Kuka näitä nyt laskee ja mikä on tärkeätä?

Nautimme yhteisestä kotiviikosta. Saimme pari ikuisuusprojektia tehtyä. Parhautta oli kirjahyllyn siivoaminen ja järjestäminen. Jos tilaa olisi enemmän, hyllyä voisi käyttää tilanjakajana ja täyttää molemmin puolin. Nyt kirjat pitää järjestää koon mikaan kahteen riviin. Ei paras, mutta ihan toimiva tapa.

Vaikeata on kirjoista luopuminen. Sain kannettua kierrätyshyllyyn vaivaiset yhdeksän kirjaa. Pahoin pelkään, että tänä vuonna tulee hankittua enemmän kuin yhdeksän uutta tilalle. Toisaalta nyt voi lukea myös vanhoja kirjoja, kun on löytänyt ne uudelleen.

Kevät saapuu. Aika kulkee huomaa vauhtia ja paradoksaalisesti kaikki on pysähdyksissä. Mitään ei voi suunnitella eikä odottaa. Hän totesi talven olleen pitkä, huomautin, että yleensä olemme käyneet keikoilla, kestinneet ystäviä ja vierailleet pohjoisemmassa Suomessa. Ja nyt ei mitään.

Onni on, että meillä kaikki on hyvin. Olemme terveitä ja elämä on sopuisaa. Emme riitele, mitä nyt saamme molemmat pieniä hermoromahduksia vuoronperään. Ne menevät ohi. This too shall pass. (Tähän voisin rykäistä vuodatuksen elämän lyhyydestä ja epäilyksistäni sen tarkoituksenmukaisuudesta, mutta enpä taida vielä. Voi olla, että nihilistinen maailmankuvani paranee, kunhan rakkautta koronan aikaan muuttuu normaalieloksi. Mutta aika näköalaton välillä olen.)

Ensimmäinen lomapäivä

Näin tietenkin asiaankuuluvasti työorientoituneena henkilönä työunta, heräsin kuitenkin vasta seitsemän jälkeen enkä aamuyöllä. Kiitos kuuluu pienelle siniselle (Triptyl), joka estää minua pomppaamasta pystyyn aamuyön "taistele, tai kuole"-mielenvireessä. Käytän lääkettä, jos olen useampana aamuyönä herännyt saamatta uudelleen unta. Minulla se toimii, kaikilla ei.

Suunnitelmissa ei ollut mitään. Kaivoin kuitenkin uskollisen Evan esille ja paikkasin pois neljä paria farkkuja. Avioeron jälkeen investoin 80 euroa ompelukoneeseen. Pitää myöntää, että kone on useasti maksanut itsensä takaisin - sen verran pullero kun olen, että farkut siukuvat haaroista. Hänen housunsa taas hajoavat takamuksesta silkkaa vanhuuttaan. Meillä ommellaan välillä paikka paikan päälle. Markat eivät tosin pesi päällekkäin, vaikka vanha sanonta antaa niin ymmärtääkin tapahtuvan.

Iltapäivällä innostuin takomaan June's Journey-peliä. Siellä oli taas joku pikapeli käynnissä, himoitsin kolmea punaista palkintoboksia. Tiesin kyllä, miten tulisi käymään, kun marraskuussa latasin pelin puhelimeen. Olen koukussa. Hän huvittaa minua omintakeisella huumorillaan soittotouhujen välissä. Loma-aika ei nyt paljon eroa työpäivistä, kun olen tehnyt niin pitkään etätöitä, olemme tottuneet toistemme läsnäoloon. Koti vaikuttaa aina vain enemmän siiselinpesältä.

Huomenna pitäisi uskaltautua käymään Pirsmassa. Puuttuu kaikenlaista hampaanväliharjoista wcpaperiin. Ja jotain pitäisi keksiä ruuaksi, blinit loppuivat. Ja ehkä olisi ihan kiva käydä ulkonakin, vaikka lumisadetta on luvassa. Peruutin ainokaisen kodin ulkopuolelle suunnittelemani tapahtuman, kampaajan, koska en uskalla bussiin. En millään tahtoisi sairastua nyt, kun rokotus olisi muutaman kuukauden päässä. Olenpahan sitten ainakin kampaajaa vailla, kun sinne joskus uskaltaudun.

Ehkä tämä ei ole aivan täydellinen loma, mutta toisaalta vaatimukseni loman suhteen ovat varsin vaatimattomat. Pääasia, ettei ohjelmaa ole liikaa. Lukemisvaihtoehtoja tekisi mieli, Nick Caven Bunny Munron kuolema on aika ankeaa lomaluettavaa. Kirja on enemmän surkuhupaisa kuin musta komedia. Mutta annan kirjalle vielä mahdollisuuden.