Keittiöbalettia

Kun ei koskaan ole ollut urheilullinen, pallot ovat liikuntatunneilla ja pihapeleissä lentäneet päin naamaa, liian rivakka liikkuminen aiheuttaa astmaisen hingun, äkkinäiset liikkeet loksauttavat nivelparat jengoiltaan, niin pääni on kehittänyt normiarkitoimista älyllisen haasteen. Jos järjestettäisiin kilpailuja, joissa mitataan arjen sujuvuutta, niin saattaisin olla palkintosijoilla. Ainakin pistesijoilla olisin keittiöbaletissa. Tätä pohdiskelin aamulla kahvikonetta ladatessani.

Lajissa parasta on, että kun iän myötä motoriset taidot heikkenevät, pää keksii aina vain omalaatuisempia tapoja tehdä ihan tavallisia asioita. Mutta arki sujuu! Olen hyvä arjessa! Kahvinkeiton kuningatar!

Muuten elämä kuljettaa leppoisasti. Välillä tosin saan suuria riittämättömyyden puuskauksia. Eilen illalla viinipäissäni taas surkuttelin itseäni niin, että päätin mennä nukkumaan ennen kuin itsesääli pääsisi liian syväksi. Kirppaa näköjään pahemman kerran, kun en palkankorotusta saanut. Oli sillä toki se hyvä puoli, että aktivoiduin hakemaan töitä. Huono puoli on huomata olevansa liian vanha ja vailla tarvittavia taitoja, kun ei haastatteluun enää pääse. Muut ovat vielä parempia.

Onneksi on Hän! Onneksi Hän jaksaa kannatella minua silloin, kun en jaksa itseäni.

Keep it simple, stupid

Kuinka pitkään ihmisen pitää elää, että ymmärtää avata epämääräiset purkkinsa ja nyssäkkänsä lavuaarin, tai edes pöydän, päällä? Kysyy nimimerkki "pikakahvia pestopurkissa ja sittemmin puhtaalla matolla". Pikakahvi oli mukana loppusyksyn hotellireissulla, kun kaipasin hermolepoa ja vietin pitkän hotelliviikonlopun nukkuen ja lukien ennakkomateriaalia koulutusta varten. Se oli sitä pahaa aikaa, joku hyöty pandemiastakin, sain kolme yötä lepoa törkeän edullisesti.

Tänään teen liian monta asiaa yhtä aikaa, mutta kun tahdon tehdä sekä lampaankääpäorakas-piirakan että pekoniin käärittyjä täytettyjä kanapaistipalleroita, ettei ensi vkolla tarvitse kuin syödä töi-päivän jälkeen.

Naapurilähiöönkin pitäisi uskaltautua, mutta eilinen kaupparetki oli sen verran hyytävä, että taidan tehdä kävelyretkeni vasta huomenna, kun lämpötila nousee. Aar-kioskissa odottaa puolukkajauhelähetys. Alkaa olla vaikeuksia löytää isompia pakkauksia, muutkin ovat huomannet suomalaisen superfoodin hyväätekevän vaikutuksen. Ruokalusikallinen puuron päällä joka aamu on osoittautunut erinomaiseksi.

Pitänee ottaa ruuantekojuoma kehiin, niin rauhoitun. Aion suhtautua elämään mahdollisimman kevyesti, elämä ei ole märehtimisen arvoinen, se pitää elää. Jopa koronaeristyksessä pandemian armoilla. Meillähän on edelleen toisemme, se ei ole muuttunut. Ei rakkaus katoa hetkessä.

Värjöttelyä viruksen varjossa

Hiljaiselo jatkuu. Odotamme molemmat kiihkeästi rokotusten alkua, että pääsisimme vapaaksi. Itsekin yritän pysytellä kotosalla, kollegakaan ei ole liikkumassa kotitoimistoltaan. Bussiin en millään tahtoisi, turha riski näin lähellä mahdollista pelastusta. Itse seuraan mielenkiinnolla etenkin suomalaisen Finvectorin rokoteuutisointia. Siinä on jotain oikeasti mielenkiintoista uutta.

Palkankorotusta en saanut. Masennuin maanantaina, nyt olen jo alistunut. Pari työpaikkahakemusta olen saanut tehtyä, mutta en pidätä hengitystäni niiden kanssa. Olen vaan liian vanha, enkä osaa myydä itseäni. Mutta hyvähän minä olisin melkein missä vaan.

Parisuhderintamalla meillä jaetaan hellyyttä. Kyllä tästäkin selvitään. Rakkautta riittää, kun vaan terveys vallitsee. Ja selviämme me koronaeristyksestäkin, kun vaan emme sairastu. Mehän viihdymme yhdessä, vaikka melkoisia granaatteja olemmekin; kasapanos ja rypälepommi.

Yhteinen nauru

Eilen illalla kovin pitkästä aikaa nauroimme ja pelleilimme yhdessä. Tunnelma oli leppoisa ja hyväksyvä. Muistin, miksi olen Häneen rakastunut ja miksi Häntä rakastan. Ehkä minäkin toivun kurimuksestani. Ehkä tunnelin päässä näkyvä valo ei olekaan päälle vyöryvä dieseljuna, vaan tähti, ehkä aurinko.

Korjasin joulukuusen pois jo viikonloppuna. Hän imuroi maanantaina. Kun vein kuusen verkkokomeroon, nappasin mukaan pari talvitakkia ja talvikengät. Pilkoin lakastuneen hyasintin bioroskikseen, hetken mietin sipuleiden kylmäsäilytystä, mutta en nähnyt itseäni kuopimassa taloyhtiömme kukkapenkkiä keväällä, luovuin ajatuksesta. Olen edelleen ihmisarka. Luikahtelen käytävässä pimeän turvin.

Kollega kertoi olevansa raskaana. Tavallaan se on palkkaneuvotteluani varten hyvä asia, tavallaan kamala, koska tuuraajan perehdyttäminen ei tule aataminaikuseen toimintaympäristöömme olemaan helppoa. Kivinen kesätie edessä, mutta ainakin elokuinen lomani sattuu hyvään kohtaan, kerkeän perehdyttää henkilön ennen sitä ja kesällä siihen on aikaakin.

Nau'uin itselleni edistynyttä excel-kurssia, mutta ehkä minun kannattaisi aloittaa pivotin peruskurssista. Halvempikin se olisi. Marraskuisen työelämälainsäädännön kurssin etätehtävän sain hyväksyttynä takaisin. Tarvitsen paljon koulutusta, siihen minulla on suorastaan himo.

Periaatteessa asiat ovat hyvin. Käytännössäkin, silti välillä löydän itseni hinkkaamassa henkistä kosteusvaurioita sen maton alta, jonne olen työntänyt syksyn aikana monia roskia. Pitäisi saada puhua pahat asiat auki, mutta Hän ei kestä kuunnella. Toisaalta ymmärrän, miksi.

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

Epäilevä Tuomas luopuu hitaasti

Tarkkailen Häntä, Hän tietää sen. 

Kuulostelen, haistelen ilmaa, melkein luotan. Välillä takaumat iskevät, minä puolestani puran tuskaani. Hän usein tuskastuu, kun muistutan menneestä ajanjaksosta, mutta ymmärtää kyllä, että pakkohan minun on omat tuntemukseni ulos saada. Jos en saa, hullutuksia voi tapahtua.

Enempää ei täällä ole tarkoitus asiaa puida. (Voi olla, että pitäisi. Pitäisi normalisoida asiat. Kirjoittaminen vaan tuntuu kovin oudolta jakson jälkeen. Olin jo lähes kerennyt unohtaa edellisen. Siitähän on reilu 2,5 vuotta aikaa.)

Joulu on lähes valmis. Saamme vain toisen koronalingoista (lue: Hänen lapsensa) vieraksemme. Meillä asuva on siivonnut residenssin ja omat jännittävät kasansa. Lahjoja ei tänä vuonna ole luvassa, Hänen syntymäpäivänsä vietimme tavanomaiseen tapaan eilen. Lahjat olivat varsin käytännönläheisiä. Sen jälkeen olen hitaasti ja varmasti veivannut aaton evästystä. Kiroilen sitä, ettei edellisen vuoden riistapataohjeita ole tullut säästettyä. Ei ikinä tiedä, millainen on lopputulos.

Huomenna vaihdan lakanat, teen sienipiirakan, paistan lihan ja vedän kännit. Toivottavasti ymmärrän lopettaa ennen viimeksimainittua.

Melkein epäonnistunut hyasintti, joka keräsi itsensä ennen joulua.

Joululahja minulle.

Ja lainehet rantaan liplattavat

Olihan se taas kokemus. Helpotus tuli jo vajaa kuukausi sitten. En vaan ole sanut itsestäni irti kirjoituksen kirjoitusta, en riviä enkä sanaa. Toipuminen vie aikansa.

Ehkä tästä taas aapinen aukenee ja jotain järjellistä tulostuu biteiksi sakka. Mitään en lupaa.